Yhteishyvä
Musiikki Vapaa-aika

Suomeksi i Sverige

10.12.2017

”Han vet dom alla.”
Naapuripöydän nuorisolaiset ovat liimanneet katseensa minuun, kun nautinnollisesti huulisynkkaan 80-luvun hittien tahdissa.

Tukholma on taas kerran päässyt yllättämään. Kapakan musiikkivalinnat osuvat nappiin, ja minä iloitsen ystävieni seurassa.

Mutta niin iloitsevat naapurimmekin, noin 25-vuotiaat ruotsalaiset, jotka myös valitsevat ravintolassa soivan musiikin puhelimellaan.

Yks kaks keskustelemme ruotsiksi musiikista naapuripöydän nuorten kanssa. Heitä ei kiusaa tippaakaan, että olemme vanhoja, eikä meillä kaikki sanojen taivutukset mene kohdilleen. He ovat kohdanneet musafriikin ja iloitsevat siitä.

Musiikkivalinnat muuttuvat yhä villimiksi. Eläkeläisten Humppaa tai kuole soitetaan meidän suomalaisten kunniaksi. Kun puhe muuttuu liian nopeaksi, tapahtuu Tukholman ihme – naapuripöydässä ruvetaan puhumaan suomea. Tai ainakin yritetään puhua.

Toistan – Tukholmassa puhutaan vapaaehtoisesti suomea!

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta.

Edellisellä matkallamme meille puhuttiin suomea niin hipsteripizzeriassa, surfkapakassa kuin ihan tavallisessa olutkuppilassakin. Joka kerta meille todettiin ilahtuneina ruotsiksi, että tehän puhutte suomea. Sitten meille puhuttiin suomea.

Ei ole Tukholma totisesti entisensä. Vielä kymmenkunta vuotta sitten en suostunut puhumaan siellä huonoa ruotsiani. Vaihdoin aina englanniksi. Tuntui, että suomalaisena jouduin häpeämään niin kielitaitoani kuin itseänikin.

Mutta nyt jotain tuntuu tapahtuneen. Suomalaisuuteen suhtaudutaan Tukholmassa jotenkin innostuneesti. Ei haittaa, vaikka puhuisit ruotsia huonosti. Sinua yritetään ymmärtää.

Ehkä Suomi ja sen kieli ovat jotenkin myötätuulessa. Ruotsalaiset tuntuvat olevan kiinnostuneempia itänaapureistaan kuin aikaisemmin. Ehkä Ruotsissa on tajuttu, ettei heidänkään kansakuntansa ole niin niin suuri, että se pärjäisi suuressa maailmassa ilman vähän erikoislaatuista naapuriaan.

Olemme lopulta monessa mielessä hyvin samanlaisia. Meillä on satoja vuosia yhteistä historiaa. Samaan tulokseen on myös päätynyt Finlandia-palkinnon voittanut Juha Hurme.

”Opetelkaa ruotsia, juntit, maailmankuvanne avautuu kummasti”, Hurme päätti kiitospuheensa.

Kyllä vain, myös tällä junttiruotsilla voi kommunikoida. Olen sitä nyt muutaman kerran kokeillut. On ollut jättekivaa! Jag ska fortsätta det.

PS. Alison Moyet oli fantastinen livenä. Jos ikinä saat mahdollisuuden nähdä ja kuunnella häntä konsertissa, suosittelen sen tekemään. Kiertuepäiväkirjansa mukaan myös Moyet oli tyytyväinen yleisöönsä.

Koti Vapaa-aika

Joulun sävelet

3.12.2017

Vaimo vaati, että kerron itsestäni avoimesti. Millainen olen, ja mistä pidän.

Kröhöm… No, minä olen jouluihminen.

Pidän joulutortuista, piparkakuista, laatikoista ja rosollista. Pidän tuikkivista valoista. Joulukuusi on ehdottoman tärkeä. En halua siihen oikeita kynttilöitä, sillä kynttilävalosarjan valossa lukeminen on verraton kokemus.

Erityisesti pidän joulumusiikista.

Kirjoitin tästä aiheesta jo vuosi sitten. En siinä kuitenkaan tullut kertoneeksi, mitkä joululevyt ovat ehdottomia suosikkejani.

Kas tässä, joulun jokaiseen fiilikseen:

3 x Vähän jalka vipeltää

Näillä joulutunnelmani syttyy varmasti. Retroa, ehdottoman rentoa ja hyväntuulista.

 A Charlie Brown Christmas – Vince Guaraldi
A Christmas Gift for You – Phil Spector
A Motown Christmas – Eri esittäjiä: Jackson 5, Stevie Wonder, Diana Ross, The Temptations

3 x Soihdut sammuu ja punaviini maittaa

Pikkujouluaikaan tapaan paljon ystäviä. Kun punkkupullo on tyhjä ja olo on rento, musiikin täytyy olla letkeää.

Personal Christmas Collection – Doris Day
Christmas with Dino – Dean Martin
The Christmas Collection – Frank Sinatra

3 x Kotimainen jouluhittikimara, kiitos

Näissä on varmaan vanhempieni lapsuus, minun lapsuuteni ja lasteni lapsuus. Helppo laulaa mukana.

Soiva joulukalenteri – Eri esittäjiä: Laila Kinnunen, Vieno Kekkonen, Irwin Goodman, Brita Koivunen
Soiva joulumaa – Eri esittäjiä: Katri Helena, Taiska, Markku Aro, Vicky, Danny ja Armi
Elämäni paras joulu, 34 ihaninta joululaulua – Eri esittäjiä: Neljä Ruusua, Leevi and the Leavings, Hassisen Kone, Juice Leskinen, Hector

3 x 80-luvun poppari tekee joulun

1980-luku on turvavuosikymmeneni. SIlloin tehtiin kunnollista popmusiikkia. No, sen ajan tähdet ovat tehneet ihan rapsakoita joululevyjä.

 A Christmas Cornucopia – Annie Lennox
Wilde Winter Songbook – Kim Wilde
Kylie Christmas – Kylie Minogue

3 x Öhöm, kuuntelen vain talvimusiikkia

Kulkusten kilinä käy lopulta hermoille. Silloin kuuntelen musiikkia, joka on tehty talvea varteen. Kyllä se joulumusiikista käy.

 Tinsel and Lights – Tracey Thorn
50 Words for Snow – Kate Bush
If on a Winter’s Night – Sting

Kas, olin jo tehnyt valmiin Spotify-soittolistan. Sillä pääset alkuun.

Kun joulu on ohi, päivät pitenevät ja menemme kevättä kohti. Sitä ennen reippaasti glögiä, kynttilän valoa ja jouluherkkuja.

Ruoka Vapaa-aika

Ruokaketjun yläpää

26.11.2017

Istun saunan ylälauteella ja tuijotan ikkunasta ulos. Pimeän pihan toisella puolella oleva näky on pysäyttävä. Konkreettinen, täydellinen. Siinä on mukana kauhua, ja toisaalta äärimmäistä kauneutta. Ruokaa. Talvivarasto.

Vaikka en juurikaan syö lihaa, lahtivajassa roikkuva hirven vasa on minulle ruokaa.

Uskon, että jokaiselle lihaa syövälle aikuiselle tekisi hyvää tutustua siihen, miten elävä eläin muuttuu ruoaksi. Jos syö lihaa, pitää hyväksyä tapaaminen ja kuolema. Liha ei synny tasaiseksi jauhettuna elintarvikkeena, joka myydään steriilissä 400 gramman pakkauksessa.

Liha on ollut elävä olento. Se on tapettu ja sitten käsitelty oikein, jotta sen voi syödä. Se oikeastaan oli syy, miksi aikoinaan aloitin metsästysharrastuksen. Halusin ymmärtää tämän kokonaisuuden.

En ole kummoinen metsästäjä. Viime syksynä ammuin pajun.

Tänä syksynä en ole ennättänyt metsään kuin kerran. Enkä silläkään kerralla päässyt ampumaan. Hirvi tuli naapuripassiin, ja siellä ollut valpas metsästäjä ampui. Minä kuulin ainostaan laukausten äänen.

Sitä ennen olin ollut tutussa zen-tilassa. Olin tuijotellut hiljaiseen metsään ja ollut uskomattoman kyllästynyt.

Hirvi ammutaan vain, jos metsästäjä voi olla hyvin varma osumasta. Yleensä tarkoituksena on ampua osuma keuhkoon. Siihen hirvi kuolee nopeasti ja varmasti.

Laukauksen jälkeen meillä oli iso kasa lämmintä lihaa lumisessa metsässä.

Sisälmykset pois, hirvi tien varteen ja siitä peräkärryllä lahtivajalle. Sydän ja maksa otettiin talteen.

Illalla vasa nyljettiin huolellisesti niin, ettei sen lihaan tarttunut karvoja. Pää irroitettiin ja kieli otettiin syötäväksi.

Seuraavana aamuna hirvi paloiteltiin. Tai sitä mitenkään passiivissa paloiteltu. Paloittelin sen yhdessä ystäväni kanssa. Hirven liha pitää käsitellä mahdollisimman huolellisesti. En halua lihan joukkoon karvoja tai luun siruja.

Kun pääsen paloittelemaan hirveä suhteellisen harvoin, ei tekniikka ole kehittynyt täydelliseksi. Kolmessa tunnissa me kuitenkin saimme sen siististi paloiteltua.

Kahdeksan metsästysporukkamme jäsentä sai mukavan pussillisen lihaa. Nyt lihan pitää antaa mureutua kylmässä noin viikon ajan.

Olen oppinut metsästysharrastuksen myötä suhtautumaan hirviin hyvin kunnioittavasti. Hirvi tietää, miten se metsästäjiä välttelee. Se liikkuu metsässä uskomattoman nopeasti. Metsä on sen ympäristö. Vaikka ruokaketjun yläpäässä olen minä, metsässä hirvi on kuningas. Siksi kuollutta hirveä pitää kohdella kunnioituksella.

PS. En muuten jauha hirvenlihaa jauhelihaksi. Uskon, että riistaruoan paras ystävä on painekattila. Sillä saa tehtyä täydellisen meheviä pataruokia sitkeämmistäkin ruohon osista.

Työ

Erityisen tavallinen erityisopen päivä

17.11.2017

Uusi työ on ollut melkoista matalalentoa. Olen innoissani. Tässä hommassa riittää opittavaa. Tällä viikolla minulla oli esimerkiksi tällainen päivä.

8.00 Ennen koulun alkua oppilaan huoltaja soittaa ja kertoo, ettei oppilas ole tulossa opiskelemaan, sillä hän nukkuu aamulla. Sovin että tapaamme myöhemmin samalla viikolla.

9.00 Tapaan toisen oppilaan sovitusti kirjaston ulkopuolella. Työskentelemme tiiviisti puolentoista tunnin ajan. Oppilas ei tuona aikana ehdi vaipumaan ajatuksiinsa, sillä minä prässään ja innostan häntä parhaani mukaan. Taitava nuori ihminen!

Tunnin aikana yhdeltä oppilaaltani tulee viesti, että hän on tulossa koululle, ja häntä pitäisi tulla vastaan. Oppilaani on koulukammoinen eikä yksin pysty tulemaan koulurakennukseen sisälle. En ehdi ajoissa reagoida, mutta oppilas on kuin onkin päätynyt koulun sisäpuolelle  ja opiskelun pariin. Hieno juttu!

Varaan tunnin lopuksi työskentelyyn sopivan tilan kirjastosta ensi viikon tapaamisten ajaksi.

Olen aamuyöllä saanut työpuhelimeeni viestin, ettei yhdellä oppilaallani ole oppikirjaa. Olen nyt yhteydessä kyseisen koulun opettajaan ja pyydän häneltä kirjan. Sovin noutavani kirjan tästä toisesta koulusta iltapäivällä, kun ajan koulun ohi.

10.45 Ajan ykköskouluuni. Siellä tapaan oman oppilaani luokassa, jossa kollegani opettaa. Oma oppilaani on tutustumassa, jos hän tässä luokassa pystyisi työskentelemään.
Samalla keskustelen luokan muiden oppilaiden kanssa. Yhden kanssa vaihdamme kielen englantiin, sillä siinä samalla hän voi näyttää osaamistaan. Ja todella näyttääkin. Monet yläkouluikäiset oppilaat puhuvat todella hyvää englantia. Paljon parempaa kuin minä puhun.

Nykyisen peruskoulun idea on, että oppilas näyttää osaamisensa. Jos ei vielä osaa, harjoittelee vähän ja näyttää osaamisensa sitten. Myös omat kokemukset ja ajatukset oppimisesta ovat tärkeitä. Ikävä kyllä suuri osa oppilaista ei vielä ole tajunnut sitä, ettei harjoituksia tehdä opettajaa varten. Harjoituksia tehdään, jotta opittaisiin.

11.00 Käyn syömässä ja tapaan vilaukselta rehtorin. Kilometrikorvausten hakeminen on mutkikkaiden käyttäjätunnusten takia kesken. Minulla on satoja kilometrejä työmatkoja ajettuna, mutta uskon järjestelmään. Kyllä tämäkin asia ajan kanssa hoituu.

11.30 Naputtelen suunnitelman seuraavan viikon oppilastapaamisista. Kalenterissa onkin jo aika lailla merkintöjä erilaisista verkostotapaamisista. Lähetän oppilailleni sähköisiä kutsuja tulla tapaamaan minua.

11.45 Ajan oppilaan luo, joka opiskelee kotona. Hyvä puolitoistatuntinen rupeama, jonka aikana hän tekee englannin kokeen, ja me yhdessä pureudumme Yhdysvaltain sisällissotaan. Googlen Classroom toimii meillä oppimisympäristönä aika kivasti, vaikka käytämme myös oppikirjoja.

13.30 Oppitunnin jälkeen ajan hakemaan toiselta koululta sen yhden oppilaan kirjan. Samalla tapaan tämän koulun opon ja päivitän pikaisesti hänen kanssaan muutaman oppilaan opiskelutilanteen. Yhteistyön täytyy olla mutkatonta, jotta oppilaiden opetusjärjestelyt saadaan hoidettua mahdollisimman hyvin. Minun oppilaani ovat niitä, jotka eivät jostain syystä kouluun päädy lainkaan.

13.50  Ajan ensimmäistä kertaa tapaamaan kotiopetuksessa olevia lapsia. Vaikka Suomessa ei ole koulunkäyntipakkoa, oppivelvollisuus on, ja kunnan täytyy seurata oppimisen edistymistä. Olenkin ns. tutkiva opettaja. Oloni on kuin Sherlock Holmesilla. Tosin ilman huippuälykkyyttä. Ehkä Frank Drebin?

14.00 Käymme mukavan pedagogisen keskustelun keittiön pöydän ääressä. Ehdimme keskustella lähes kaikista oppiaineista. Kannustan lapsia opiskelemaan ja muistutan huoltajalle, että hän pitää huolta kaikkien oppiaineiden etenemisestä. Tapaamme keväällä uudelleen muutaman kerran.

15.10 Ajan takaisin varsinaiseen työpisteeni opettajien yhteissuunnitteluajan mukaiseen tapaamiseen. Kuulen ajatuksia koulun valinnaiskurssien järjestämisestä.

Klo 16.05 Lähden ajamaan kotiin. Muutamia viestejä pitää vielä lähettää huoltajille ja oppilaille. Mielestäni on paikallaan, että nämä yläkouluikäiset osallistuvat itseään koskevien päätösten tekemiseen ja siinä samalla oppivat kantamaan oman vastuunsa asioiden hoitamisesta.

Aika tavallinen päivä nykyisessä työssäni. Opettamista päivään osui aika vähän. Autolla ajamista hirmuisen paljon. Monta palloa oli ilmassa, päässä monta muistettavaa asiaa. Liian vähän oli aikaa olla oppilaiden kanssa. Se jäi vähän ärsyttämään.

Oppilaani ovat pääsääntöisesti nuoria, jotka eivät jostain syystä voi tai halua käydä opiskelemassa koulurakennuksessa. Arvostan työnantajaani, koska se on halukas etsimään jonkinlaisen vastauksen tähän ongelmaan.
Ratkaisu en tietenkään ole yksin minä, vaikka teen parhaani. Onneksi kanssani tekee yhteistyötä monet muuta tahot: aineenopettajat, opot, rehtorit, psykologit, kuraattorit, terveydenhoitajat, lääkärit ja muut hoitavat tahot. Heillä kaikilla olen nähnyt ammattimaista ja rehellistä kiinnostusta auttaa nuoria.

Tapaan monia oppilaitani kirjastojen tiloissa. Kirjastojärjestelmä Suomessa on fantastinen! Saamme kirjastossa tilan käyttöömme, jossa voimme rauhassa opiskella. Samalla oppilaani ovat kuitenkin tulleet pois kodeistaan, ja osallistuvat yhteiskunnan toimintaan. He tapaavat muita ihmisiä.

Päivä ei ollut mitenkään erikoisen pitkä. En väitä olevani työn raskaan raataja. Intensiivinen läsnäolo jokaisessa hetkessä vaatii kuitenkin keskittymistä.  Tämänkin päivän päätteeksi otin pikku torkut tatamilla. Onnellisena.

Koti Vapaa-aika

Surkea syksy

12.11.2017

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Nyt jokainen aamu alkaa näin.

En ole surullinen, enkä itkeskele.

Kirkasvalolamppu häikäisee silmäni. Vajaa puoli tuntia lehteä lukien auttaa aivojani tajuamaan, että uusi päivä on alkanut. Oikeastaan se ei ole lukemista, sillä kirkasvalolampun valossa lukeminen on lähinnä kyyneleiden pyyhkimistä.

En tiedä kumpi on pahempi – marras- vai tammikuu. Todennäköisesti marraskuu.

Kesästä ei ole enää jäljellä hajuakaan. Ulkona on pysyvästi harmaata tai pimeä. Aina märkää.

Miten tämän taas kestää?
Minulla on suunnitelma.

1. Tarpeeksi yöunta. Minulla se tarkoittaa sitä, että pää on tyynyssä viimeistään kello yksitoista. Ei minuuttiakaan yli. Talven yli nukkuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto.

2. Paljon saunaa. Lämpimässä kyhnöttäminen helpottaa, eikä sää tunnu lauteille asti.

3. Talvivarastot. Ne olenkin jo kerännyt. Vyötärölle. Uskottelen itselleni, että jatkuva mupeltaminen lisää mielihyvää. Aion jatkaa tällä menetelmällä kevääseen asti. Joka viikonloppu ystäviä, ruokaa ja juomaa.

4. Jooga. Surkea sää ja pimeys unohtuu, kun päässä ei ole ajatuksen ajatusta.

Lisäksi keski-ikäisen elämässä on yksi hyvä asia. Se on aika. Viikossa tuntuu olevan vain kaksi päivää, maanantai ja perjantai. Helmikuun loppu ja kevät ovat tällä matematiikalla noin kuukauden kuluttua.

Vapaa-aika

Nenän ja suun välissä

5.11.2017

Niin siinä taas kävi, että homma lipesi käsistä.

Tämä partajuttu. Tai oikeastaan nämä viikset.

Oppilaani kysyi minulta, eivätkö viikset päädy suuhun, kun syön. Päätyvät. Se on yököttävää. Olen ollut aina sitä mieltä.

Siksi tuon oppilaan kommentin olisi pitänyt johdattaa minut saksien luo. Mutta tässä on nyt liian herkullinen tilanne meneillään.

Näillä viiksillä voi nimittäin pelleillä.

Nuorena miehenä pelleilin hiuksilla. Ylioppilasjuhlissa hiusteni väri oli kirkuvan punainen. Maisterin tutkinnon kunniaksi värjäsin hiukseni sinisiksi. Oranssit ne ovat tietenkin olleet monta kertaa.

Esimerkiksi luokkaretkellä Leningradissa 80-luvun lopussa. Tuolloin ystäväni kertoivat ilahtuneena, että ei haitannut jos vähän eksyi muista. ”Sit kävelee vaan siihen suuntaan, minne kaikki tuijottavat. Sä oot aina siellä.” Oranssi puska keräsi Neuvostoliitossa katseet.

Toisaalta muistan myös sen kerran, kun päätin hennata hiukseni mustiksi. Lopputulos oli  harmaanvihreän kukertava. Pääni muistutti sammalmätästä. Ei jatkoon.

Parturissa en ole käynyt 80-luvun lopun jälkeen. Paitsi kerran – silloin otin permanenttikiharat. Blondin käkkärän nähtyään puolisoni lauloi Maijan karitsaa pari viikkoa.

Kiharoista olisin halunnut rastat. Niitä en saanut. Sen sijaan väänsin vastaavat metallilangasta. Koska nämä metallirastat piti saada tiukasti päähän kiinni, tein venelakalla hiuksistani kivikovia sarvia. Niissä metallirastat pysyivät.

Armeijassa minulle huomautettiin silloisesta hiusmallistani: ”Malmberg, tuo tukka lähtee loman aikana.” Kun palasin ja otsatupsu oli edelleen paikallaan, luutnantti totesi kuivakkaasti: ”No, lyheni se sentään.” Hiusmallini oli ohjesäännön mukainen, vaikka hölmön näköinen olikin.

Vanhemmiten olen kesyyntynyt. Olen muuttunut tylsemmäksi. Keski-ikäisenä en ole hiusvärien kanssa pelleillyt, mutta viikset voin nyt kiertää kiharalle.

Yritän tässä sanoa, ettei omaa ulkonäköään kannata ottaa ihan niin vakavasti. Ylipäätään itseään ei kannata ottaa kovin vakavasti.

Salvador Dali -efekti on lystikäs. Olen jo huomannut, että katseet pysähtyvät. Viikset pysyvät.

PS. Marraskuu on useamman vuoden ollut Movember-kampanjan kuukausi, jossa kuukauden ajan kasvatetaan viiksiä eturauhassyöpään liittyvän tietoisuuden lisäämiseksi. Movember on rekisteröity tavaramerkki, eikä kampanja ole tänä vuonna löytänyt yhteistyökumppania Suomesta. Kampanja on saanut osakseen kritiikkiä siitä, mihin sillä kerätyt rahat oikeastaan menevät. Jos haluat tukea suomalaista syöpätutkimusta, voit tehdä lahjoituksen esimerkiksi Syöpäsäätiölle.

Työ

Man machine

29.10.2017

Poskeni hehkuvat innosta. ”Kato, täältähän tämä löytyy!”

Olen innostunut. Ilokseni myös oppilaani vaikuttaa kiinnostuneelta.

Aina ei ole näin.

Opettamisessa iso osa on innostumista. Kun opettaja tietää asiastaan hän voi antaa oppilailleen jotain oppikirjoja, kirjoja, videoita tai nettiä enemmän. Opettaja voi antaa perustellun näkemyksen, ja kannustaa oppilaita haastamaan opettajan näkemyksen.

Voi syntyä keskustelua. Vuorovaikutusta.

Siihen opettaminen perustuu – vuorovaikutukseen. Ilman vuorovaikutusta jokainen voisi itsekseen hakea tarvittavan tiedon.

Tällä viikolla muistin taas tämän perusjutun. Opettaminen on nimenomaan vuorovaikutusta. Siihen tarvitaan kaksi tai useampi ihminen. Opettaminen ei ole tiedon tai taidon siirtämistä. Opettaminen on asioiden ihmettelemistä, tutkimista, vaihtoehtojen etsimistä ja löytämistä. Yhdessä.

Siihen tarvitaan myös se oppilas.

Se unohtuu minultakin, ärsyttävän usein. En opeta yksin, vaan yhdessä oppilaitteni kanssa.

Toisaalta kokonaisuuteen liittyy myös oppilaan osuus. Välillä oppilaat eivät muista, että heitä opettaa ihminen. Ihminen, jolla on on hyviä ja huonoja päiviä. Ihminen, jolla on tunteita.

Oppilaat eivät usein tunnu tajuavan, miten suuri vaikutus heillä on opettajiinsa. Innostunut oppilas siirtää minut opettajana uudelle tasolle. Silloin en suorita työtäni, vaan tempaudun mukaan.

Vuosia sitten jouduin kertomaan oppilailleni, että en koulupäivän päätteksi kytke itseni luokan kaapissa oleviin piuhoihin ja ala suunnitella seuraavaa koulupäivää. Että minullakin on elämä. Sellainen elämä, johon oppilaat eivät mitenkään liity.

Koulupäivien aikana oppilaat kuitenkin ovat työni ydin. Jos he hoitavat oman osuutensa hyvin, minä hoidan omani entistä paremmin.

Opettajan ammattitaitoon kuuluu tietysti lisätä oppilaiden innostumista. Olipa oma fiilis mikä hyvänsä, oppilaita pitäisi kannustaa eteenpäin. Aina se ei onnistu, mutta joskus innostunut opettaja saa palautteena innostuneita oppilaita. Silloin ollaan opettamisen ytimessä.

Kiitos tästä viikosta oppilaani. Olin innostunut. En tehnyt töitä koneena.

PS. Blogin otsikko viitaa Kraftwerkin hienoon levyyn ja sen nimikappaleeseen.

Vapaa-aika

Kielillä puhumisen lahja

20.10.2017

Nälkä jo vähän kurnii, ja on pissahätäkin. Kävelen ravintolan ohi.

Terveiset syyslomalta Rivieralta, Nizzasta. Aurinko paistaa. Sää on ollut parempi kuin mitä se oli koko kesänä Suomessa. Olen ehtinyt monta kertaa manata esi-isiäni, jotka jossain Ural-vuorten kohdalla päättivät sitkeästi taivaltaa kohti pohjoista. Pois lämmöstä, pois ihmisten luota.

Geeneissä tuo päätös taitaa edelleen vaikuttaa.

En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Olen lomalla, ja tarvitsen omaa aikaa. Toki ystäviä on matkalla mukana, mutta heidän kanssaan oleminen on stressivapaata höpöttämistä.

Näiden paikallisten kanssa pitäisi saada asioita sovittua. Pitäisi kommunikoida niin, että esimerkiksi sitä pissahädästä pääsisi eroon. Kärsin mieluummin kuin kommunikoin.

En opeta oppilaitani toiminaan näin.

Heille muistutan jatkuvasti, että kielen oppii puhumalla. Koko kielten opiskelun idea on se, että voi kohdata ihmisiä toisista kulttuureista. Voi ymmärtää heidän ajatuksiaan.
Rohkaisen heitä puhumaan vieraita kieliä. Kannustan heitä kuuntelemaan musiikkia, katsomaan elokuvia, lukemaan lehtiä ja uppoutumaan nettiin muilla kielillä.

Virheistä ei kannata olla moksiskaan. Niistä voi oppia. Vuosia sitten puolisoni meni aamulla Pariisissa ostamaan aamiaispatonkia.
”Doux baguette, s’il vous plait.”
”Doux?”
”Da!”
Pienelle keskustelulle on naurettu yli 20 vuotta.

Minä kannustan oppilaitani tarvittaessa käyttämään Googlen kääntäjää. Kielten oppimisen pitäisi olla riemukasta tutustumista uusiin sanoihin ja sanontoihin. Yksin ährääminen ja pelko virheiden tekemisestä vievät ilon oppimisesta. Ne eivät kannusta kommunikoimaan.

Sitä paitsi käännösohjelman käyttäminen vaatii aika paljon osaamista. Jotta kääntäjä toimii hyvin, pitää olla aika paljon tajua kielestä.

Tässä yhteydessä täytyy myös todeta, että monet nykynuoret puhuvat erinomaista englantia. He lukevat ja ymmärtävät sitä hienosti. He jo iloitsevat taidostaan ja käyttävät kieltä luontevasti.

Rallienglantia he väheksyvät, suotta. Sekin on tapa kommunikoida. Että terveisiä vaan Kimi Räikköselle. Minulle edustat englannin osaamista. Puhut sen verran kuin on tarpeellista. Ihmiset haluavat ymmärtää sanomasi.

Ostan pienestä leipomosta kolmen juuston pikkupiiraan, quiche de trois fromage, ja se lämmitetään minulle. ”Want hot?” ”Yes, merci.”

Olen opetellut toivottamaan paikallisille hyvät huomenet, bonjour ja kiitämään jokaisen kohtaamisen päätteeksi, merci. Jo näillä kahdella sanalla ja hymyllä pärjää.

Vielä se pissahätä. On pakko juoda olut, bière, aurinkoisella terassilla. Ravintolassa on wc, toilettes.

PS. Ranskalaiset ovat opetelleet englantia. Toki ranskaksi tulee paremmin ymmärretyksi, mutta aika harva tuhahtelee, jos kieltä pitää vaihtaa. Vuosia sitten ranskalaisen puhujan äänenvoimakkuus kasvoi, jos ulkomaalainen ei heti ymmärtänyt. Ovat siellä oppineet, että kieliä kannattaa osata. Äänenvoimakkuus ei lisää ymmärräystä.

PS2. En tietenkään nyt muistanut miten kaksi patonkia tai kolmen juuston piirakka kirjoitetaan ranskaksi. Tein käännökset googelin avulla.

Koti Työ Vapaa-aika

Joka vanhoja muistaa

13.10.2017

Olin loukkaantunut.

En ymmärtänyt, miksi sain sellaista palautetta. Aiheettomasti.

Kirjoitin viestin:

Hei

Olen saanut elämäni aikana monenlaista palautetta. Olen saanut sitä ammattilaisena tekemästäni työstä, ja tietysti myös yksityishenkilönä, ihan vaan ihmisenä.

Sinun tänään antamasi palaute oli pitkään aikaan asiattomin ja tarpeettomin.

Usein palautteella halutaan ohjata ihmistä muuttamaan hänen toimintaansa. Sinun antamasi palaute ei sellaista tunnetta minulle aiheuttanut. Päin vastoin, pahoitin mieleni.

En työskentele kyseisessä luokkatilassa yksityishenkilönä, vaan olen suorittamassa minulle annettua työtehtävää opettajana. Tuon työn on minulle rehtori esimiehenä määrännyt.

Olen työskennellyt tiloissa asianmukaisesti ja huolellisesti. Olen huolehtinut, ettei luokkatila jää opetuskertojeni jälkeen sotkuiseksi tai muuten huonoon jamaan.

Olemme työskennelleet opetussuunnitelman puitteissa, tarkoituksena on ollut, että oppilaat oppivat heille elämässään tarpeellisia tietoja ja taitoja. Olen pyrkinyt ohjaamaan oppilaita parhaani mukaan.

Tilasta poistuessani olen lukinnut kaikki ne ovet, jotka ilman avainta saa suljettua. Minulle ei ole annettu avainta, sillä niitä ei koulussa ole.

Senhän sinä tiesitkin, sillä pyysin sinua jo aiemmin jättämään ovet auki, jotta oppilaiden kanssa voimme työskennellä. Ikävä kyllä et ole usein muistanut jättää työtiloja avoimiksi. Mistäkö tiedän sen – olen toistuvasti joutunut ensimmäisen tunnin jälkeen pyytämään avaimen lainaan joko apulaisrehtorilta tai kouluisäntä on tullut avamaan ovet.

Toivon, että osaat antaa palautetta muissa tilanteissa eri lailla. Toivon, että osaat hetkeksi pysähtyä ja sitten kertoa, mitä mieltä olet. Toivon, että esimerkiksi oppilaiden kanssa saat asiat selvitettyä keskustelemalla ja kannustamalla, etkä määräämällä.

Itse asiassa olen aika varma, että osaat. Olethan koulutettu ammattilainen. Tämän täytyi olla yksittäinen huonon päivän lipsahdus.

Siksi toivotan sinulle aurinkoisia päiviä.

Ystävällisin terveisin,

Ari

Löysin tämän joitain vuosia sitten kirjoittamani palautekirjeen kollegalle. Hän oli tuolloin asiattomasti huomauttaunut minulle, miten väärin olin työskennellyt hänen luokkatilassaan.

En palautettani silloin antanut. Ajattelin, että asian käsitteleminen olisi vain pahentanut tilannetta.

Asia on siepannut siitä asti. Nyt lyhensin ja muokkasin palautteen tähän. Ei tuo teksti mitenkään solvaava ole. En kuitenkaan ole varma, että sen lähettäminen olisi parantanut tilannetta. Todennäköisesti tein fiksusti, kun en lähettänyt kirjettä.

Loukatuksi tulemisen tunne on väkevä. Tapauksesta on monta vuotta, ja silti muistan sen tunteen. Sanoja en muista, mutta asenteen kyllä.

Miten näissä tilanteissa sitten kannattaisi toimia?

Varmaan ensiksi kannattaisi miettiä kaikessa rauhassa, onko loukkaantuminen tarpeellista. Josko tarkoituksena ei ollutkaan loukata? Entä jos tarkoituksena todella oli antaa palautetta, jonka muuttaisi minun huonoa toimintaani?

Jos joku pystyy loukkauksen takaa näkemään hyvät tarkoitusperät, niin onnea ja menestystä hänelle. Minä en selvästikään ole niin laajakatseinen. Juttu jäi ja jää risomaan.

Sosiaalisessa mediassa näitä ei ainakaan kannata vatvoa. Loukkaantuminen ja valittaminen ovat asioita, joita ei tarvitsisi henkilöihin liittyen jakaa missään julkisesti. Instituutiot ovat eri juttu.

Yksi vaihtoehto on keskustella jonkun luotetun kanssa. Se voi olla kollega, ystävä tai puoliso. Mutta puolison kanssa valittaminen kannattaa jättää ihan minimiin. Jos jokaisen valituksen ja harmituksen vuodattaa puolisolle, se vaikuttaa varmasti myös parisuhteeseen. Kuka haluaa elää valittajan kanssa? Ja kyllä, jatkuva valittaminen on asennekysymys. Vastoinkäymiset voivat olla myös satiirin aihe.

Entäpä keskustelu loukkaajan kanssa? Se voi olla kiusallista, ja keskustelu voi karata asiattomuuksiin. Työpaikalla keskusteluun voi ottaa mukaan esi- tai luottamusmiehen. Tai jonkun muun puolueettoman henkilön. Ystävien, sukulaisten ja puolison kanssa juttu on kinkkisempi. Toisaalta silloin molempien osapuolten toive ratkaisusta on usein samansuuntainen. Olkoonkin, että verisimmät loukkaantumiset taitavat usein sattua perhepiirissä.

Oman asenteen on joka tapauksessa paikallaan olla sovitteleva ja molempia tyydyttävään ratkaisuun pyrkivä. Kannattaa opetella pyytämään anteeksi. Vaikka vaan varmuuden vuoksi. Hemmetti että se onkin vaikeaa. Mutta anteeksipyynnön jälkeen keskustelu on aina helpompaa.

Toistan, anteeksi pyytäminen on hankalaa. Mutta se on taito, ja sen voi oppia.

Yksi, uskomattoman kätevä, vaihtoehto on unohtaminen. Tietoinen unohtaminen toimii kaltaisillani lahopäillä usein oikein hyvin.

Tämän kirjoituksen myötä aion unohtaa entisen kollegani puheet. Enkä aio kaivella muistini sopukoista muitakaan vastaavia tilanteita.

Sen sijaan Sinä, joka tunnet minun loukanneen Sinua. Olen pahoillani. En usko, että tarkoitukseni oli tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Olin hölmö ja tein/sanoin tyhmästi. Anteeksi.

PS. Tietysti anteksipyynnön pitää olla henkilökohtainen. Minä vasta harjoittelen.

Musiikki Työ

Kirjain kerrallaan

6.10.2017

Näetkö mielessäsi tätä blogia kirjoittavan sellaisen rennon huolettoman miehen, joka tupakkatakissaan hioo kristallinkirkkaita lauseita? Ajatteletko että siellä sitä ammattilainen tekee töitä? Homma hanskassa?

Kuva tupakkatakkisesta miehestä on nimittäin valheellinen.

En pidä itseäni kummoisena kirjoittajana. Toki näpyttelen näitä tekstejä, mutta kirjoittajana en itseäni pidä.

Asetan viikko toisensa perään itselleni tavoitteen: ”Kirjoita jotain.” Kirjoittaminen on aina hankalaa, mutta toistaiseksi teksti on syntynyt. Lopputulos on tietysti epätasainen. Välillä teksti kulkee, välillä ei.

Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Pienen verryttelyn jälkeen näppis voi yllättäen kuitenkin laulaa. Hitaalla puskemisella voin päästä flow-tilaan, jossa ajatus kulkee ja aika katoaa. Sen luulisi olevan kirjoittamisen ihannetila. Se ei ole.

Flowssa tulee kirjoitettua ihan höpön löpöä. Silloin tulee toistettua samaa ajatusta useamman virkkeen verran. Ajatus on sama, sanat muuttuvat. Virke toisensa perään. Samaa. Huttua.

Mutta tajunnanvirtana kirjoitettu juttu voi olla muokattavissa. Jossain kohtaa tekstiä voikin olla ajatus. Se pitää jalostaa, se pitää muokata uudelleen.

Olen törmännyt samaan ongelmaan myös oppilaiden kanssa. Moni nuori pitää kirjoittamista tavattoman hankalana. Moni ei usko, että osaisi kirjoittaa mitään. Moni ei usko, että osaisi kirjoittaa tarinaa.

Koska he eivät usko, he eivät kirjoita. Epäonnistumisen riski on liian suuri.

Kirjoittaminen on kuitenkin tapa jäsentää maailmaa. Se on tapa järjestää omia ajatuksia.

Kokeilin yhden ryhmän kanssa kuvista kirjoittamista. Näytin netistä mieleeni juolahtaneita kuvia. Vessaharja, panssarivaunu, tulppaanikimppu, kirves, leikkaussali. Oppilaat alkoivat kirjoittaa asioista, joita he näkivät. Hetken kuluttua kirjoittaminen oli muuttunut tarinan kirjoittamiseksi. He koristelivat tarinaansa näyttämilläni kuvilla, mutta heidän mielikuvituksensa vei heidät mennessään. Kirjoittaminen sujui.

Usein aika auttaa kirjoittamisessa. Kirjoitan tekstistä raakaversion ja jätän sen muhimaan ainakin vuorokaudeksi. Yritän saada etäisyyttä tekstiin. Jonkin ajan kuluttua voin suhtautua siihen rennommin. Näen siinä ehkä jotain hyvää, jotain ituja paremmasta. Joka tapauksessa tekstin muokkaaminen on muuttunut helpommaksi. Teksti ei enää tunnu niin henkilökohtaiselta. Voin sörkkiä tekstiä.

Jokainen teksti vaatii työtä. Jokainen teksti vaatii hiomista. Mikään teksti ei ole valmis, mutta jossain välissä siitä pitää päästää irti. Se hetki hirvittää.

Minut kirjoittaminen pitää nöyränä. Se on asia, joka muistuttaa minulle, etten ole valmis. En osaa kaikkea. En voi paukutella henkseleitä.

Siksi minun on tärkeää kirjoittaa.

PS. Kirjoittaessa kuuntelen lähes aina musiikkia. Se sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Marc Almondin uusi levy Shadows and Reflections sopii mainiosti paitsi kirjoittamiseen, myös rauhalliseen perjantai-iltaan. Se sopisi myös kuvitteelliselle tupakkatakkimiehelle.

PS2. Marc lainasi käsialanäytteensä tämän blogin kuvaksi.