Yhteishyvä
Monthly Archives

heinäkuu 2016

Vapaa-aika

Pietariin junalla

28.7.2016

Koska se interrail ei sujunut niin hyvin, ajattelin antaa kotimaiselle vaihtoehdolle mahdollisuuden. Siis Allegro-junalla Pietariin. Mukaan nappasin puolisoni ja pari hyvää ystävää.

Ajattelin tässä postauksessa jakaa muutaman vinkin tällaiseen omatoimimatkaan, jos haluaa matkustaa vaivattomasti, mutta itsenäisesti ja suhteellisen pienellä rahalla.

Junalippu maksoi menopaluuna siedettävät 80 euroa.

Matka Helsingistä taittuu näppärästi 3,5 tunnissa. Passit tarkastetaan junassa, joten tullissakaan ei tuhraannu aikaa. Juna myös kulki minuutilleen aikataulussa. Hyvä VR!

IMG_1650

Koska viime aikoina olen matkustellut Euroopan unionin alueella, minulta on jotenkin kadonnut ymmärrys, miten muualle matkustetaan. Venäjällehän tarvitaan viisumit!

Viisumien hinta tuntui aika kalliilta, ne maksoivat yli 80 euroa. Viisumia varten tarvitaan passikuva, joka ei saa olla yli 6 kk vanha. Lisäksi viisumia varten tarvitaan todistus voimassaolevasta matkavakuutuksesta. Sellaiseksi ei käynyt suoraan netistä tulostettava versio, tietenkään. No onneksi minulla oli aikaa hoitaa asia kuntoon.

Viisumin täyttäminen vähän nauratti. Oletko vieraillut Venäjällä ennen, koska? Juu, muistin käyneeni Pietarissa kerran risteilyllä. Vuodesta ollut mitään hajua. Myös Leningradissa olen vieraillut. Sitä tietoa ei Venäjällä enää kaivata tiesi matkatoimiston ystävällinen virkailija kertoa. OK.
Myös mahdollisista salanimien käytöstä kysyttiin. Niitä en tietenkään olisi kertonut. Mutta onhan se hauska kohta viisumihakemuksessa.

Viisumien käsittelyaika on 6-8 työpäivää, melkein puolitoista viikkoa! Onneksi tajusin olla ajoissa liikkeellä, sillä liikoja aikaa ei viisumien noutamisen jälkeen ennen lähtöä jäänyt.

IMG_1653

Air b’n’b toimii Pietarissa. Aivan keskustassa oli valinnanvaraa vaikka kuinka. Pietarin ”kultaisessa kolmiossa” asuva Igor hyväksyi vierailupyyntöni. Kahden makuuhuoneen majoitus kahdeksi yöksi neljälle hengelle maksoi 200 e.

Hyväksi välineeksi meidän neljän hengen seurueellemme osoittautui Uber-kuljetuspalvelu.

Koska minulla on takaraivossani pieni epäilys jos jonkinlaisesta vilunkipelistä pietarilaisissa takseissa, Uber hoiti homman mallikkaasti. Täytyi vain naputella paikka, mistä haluisin noudon, ja osoite, jonne halusin mennä. Muutamalla sadalla ruplalla (= noin kolme euroa) viiletimme pitkin poikin Pietaria. Hinta oli aina tiedossa, eikä kuljetuksen hinnasta tarvinnut etu- (ja jälki)käteen neuvotella. Tämähän on ollut Venäjällä (ja Neuvostoliitossa) aina se systeemi – jokainen auto on taksi. Nyt systeemi on muuttunut myös matkustajan kannalta luotettavammaksi.

Nähtävää, koettavaa, tehtävää ja ostettavaa Pietarissa on valtavasti. No arvaahan sen, ihmisiä on noin viisi miljoonaa, silloin mikä tahansa on mahdollista. Me hengailimme kaikessa rauhassa pienen kävelyetäisyyden päässä kämpiltä ja tsekkasimme muutaman nähtävyyden.

IMG_1655

Verikirkon mosaiikit tekivät vaikutuksen. Enkä etukäteen tiennyt, että kirkon takaosassa on Suomelle suosiollisen Venäjän keisari Aleksanteri II:n murhapaikka. Siis sen Suomen suurruhtinaan, jonka patsas nököttää keskellä Senaatintoria Helsingissä.

Nykytaiteen museo, Erarta, oli myös hieno. Venäläinen taide on ottanut kantaa aika reippaasti oman maan kulloiseenkin tilaan. Erartassa näitä taideteoksia oli esillä huone toisensa perään.

Kokonaisuudessaan matka oli todella onnistunut. En puhu venäjää kahta sanaa enempää (Kiitos – спасибо, spasibo ja kyllä – да, da), mutta englannilla ja elekielellä tuntui pärjäävän ihan mukavasti. No oli minulla mukana myös tulkki, puolisoni, jonka venäjä taitaa olla aikamoista rallivenäjää. Ehkä se olikin se tunnelmanvapauttaja, jonka ansiosta kaikki sujui.

Oh, osaanhan vielä yhden sanan venäjää. Se on igogoo. En osaa sitä kirjoittaa, mutta niin hevonen sanoo venäjäksi. Suomeksi se on ihahaa.

Vapaa-aika

Ron Mueck Tampereella

19.7.2016

Jättiläiskokoinen pariskunta aurinkovarjon alla nauttii kesäpäivästä.
Niin teen minäkin.

Koska puolison loma loppui, minun täytyi ryhdistäytyä. Opettajan työssä, no toki lähes jokaisessa työssä, on tärkeää tehdä juttuja, jotka eivät suoraan liity työhön. Pitää kiinnostua vähän kummallisista asioista.

En ole kummoinen taiteen tuntija. Mutta pidän kovasti taidenäyttelyissä käymisestä. Erityisesti pidän nykytaiteesta.

Minulla ei ole mitään teoreettista tietoa taiteesta, joten voin suhtautua siihen mustavalkoisella akselilla hyvä-huono. Koska aikuisena on aika vähän asioita, joihin voi suhtautua jonain muuna kuin harmaan sävynä, taide on erityisen ilahduttavaa. Pidän tai en pidä. Ymmärtämisellä ei ole niin väliä. Tunne on se juttu.

Siksi matkasin Ron Mueckin näyttelyyn Tampereelle.

IMG_1586

Mueck on australialainen taitelija, joka tekee aidon oloisia veistoksia ihmisistä. Mittakaava voi olla mitä vaan. Jättiläiskokoinen vastasyntynyt vauva tai pienikokoinen puukotettu nuori.

Mueckin koko tuotanto käsittää vain 40 teosta, ja nyt niistä on 10 nähtävissä Tampereella.

Veistosten inhimillisyys järisytti. Huomaamattomasti pyyhin kyyneltä pois silmäkulmasta. Lapseni olisivat taas nauraneet, miten isä on niin tunteellinen. Jep, ei nolota.

En halua tähän postaukseen montaa kuvaa veistoksista, jotta jokainen voi ne kokea omista lähtökohdistaan.

PS. Sen sijaan nolottaa kyllä, että Italiassa opin Burraco nimisen korttipelin. Sitä voi pelata myös netissä. Olen nyt viettänyt kaksi päivää pädi sylissäni yöpuku päällä.

Ron Mueck Sara Hildénin taidemuseossa 16.10. asti.

Vapaa-aika

Kesäistä liikuntaa

14.7.2016

Ennen loman alkua luin, ettei lomalla pidä lopettaa liikuntaharrastustaan.

No, se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Minulla tuli joogaan väkisin lähes neljän viikon tauko.

En osaa tehdä joogaharjoitusta yksin ilman ohjausta. Se ei johdu siitä, ettenkö osaisi jooga-asanoita tehdä. Ehei.

Jos joogaan yksin, olen itselleni hyvin lempeä. Niin lempeä, ettei siinä tule hiki. Aikaakin menee lempeät 20 minuuttia normaalin 90 minuutin sijaan.

IMG_1590

Liikunta ei ole minulle mikään itsestäänselvyys, eikä kehoni kerro minulle mitään. Kroppani ei kuiskuttele, että nyt on Arin aika verrytellä.

Ei. Enemmänkin se sanoo, että hyvä, hyvä – makaa siinä sohvalla ja avaa kylmä olut.

Erityisesti lomalla. (No se olut on avattu mukavassa paikallisessa kuppilassa, mutta se on niitä matkailun hyviä puolia. Olen pois sohvalta.)

Tänään kuitenkin suuntasin taas joogasalille. Ei se mitenkään vaikeaa ollut. Ei ollut vastenmielistä ollenkaan.

Tunnin lopputulos vaan ei ollut kovin imarteleva. Hyvänen aika, joogatunti oli pelkkää tuskaa. Puuskutin ja makasin lapsen lepoasennossa, joka muuten on tällaiselle paksulle miehelle vähän epämiellyttävä asento.

Yritin tietysti olla itselleni armollinen. Että ei tässä mitään hätää, pikku tauko ollut takana ja nyt vaan rennosti aloittelet uuden kierroksen. Kattia kanssa.

Minä puuskutin, ja sitten ei hengitys enää nenän kautta kulkenut.
T-paita oli jo tunnin puolessa välissä läpimärkä. Minulla märkä paita ei tarkoita vähän nihkeää. Minun märästä paidastani voi valehtelematta puristaa yli desilitran hikeä.

Se joogatunti ei todellakaan ollut kaunista katsottavaa.

IMG_1589

Toisaalta, en ole kohtuuden ystävä. Mottoni voisi hyvinkin olla: Ennemmin överit, kuin vajarit.

Olen siis alkanut suunnitella syksyä. Silloin on luvassa kunnon kyytiä. Olen ilmoittautunut kolmelle joogatunnille viikossa.

En ole ryhmäliikuntaihminen. En todellakaan nauti muiden seurasta, kun ährään omaa harjoitustani. Mutta ilman kalenterissa olevaa merkintää, en sohvasta irtoa. Siihen tarvittaisiin rautakanki, ja juuri sellaiseksi minä muuttuisin, jos en joogassa kävisi.

PS. Tämä jutun julkaiseminen venyi seuraavaan päivään. Nyt minua sattuu jokaiseen lihakseen. Sattuu varmasti vielä huomennakin. Tekeekö liikunta varmasti hyvää?

PS 2. Otin tähän kuvia aamuisesta joogahetkestä laiturilla. HAH! No en todellakaan joogannut. Otin vaan nämä ällöt kuvat.

Vapaa-aika

Kuinkas sitten kävikään – interrail, osa 3

6.7.2016

Vaikka tässä onkin vähän toistoa, aihe on liian herkullinen. Ei tätä voi jättää kirjoittamatta muistiin.

Minun pitäisi juuri nyt istua junassa matkalla kohti pohjoista. Sen sijaan istun tätini puutarhassa Firenzessä ja nautiskellen täydellisestä aamusta pienen espresson kera.

Jo viime viikolla kirjoitin Italiaan liittyvistä pienistä junaongelmista.

Ei liene yllätys, mutta eivät ne ongelmat ole siitä mihinkään vähenneet.

Meillä oli tarkoituksena matkustaa yöjunalla Firenzestä kohti pohjoista, sillä kotiinpaluu on suunniteltu siten, että muutaman Kööpenhaminan päivän jälkeen lennämme sieltä kotiin. Lentoliput maksoivat 55 euroa hengeltä. Ei paljon kannata viimeiseen etappiin käyttää vuorokautta.

Minä taas junaan paikkalippuja ostamaan.

Ongelma – yöjuna menee maasta toiseen, joten se puhelinsovellus ei nyt toimi. Siispä taas juna-asemalle.

Ha haa, eikö tässä hetkessä olekin jo jotain tuttua? Päiväni murmelina.

Tiedän, ettei Firenzen päärautatieasemalle kannata mennä. Siellä joutuisin taas jonottamaan. Jonottamaan pitkään. Valitsen siis pienen Borgo San Lorenzon aseman, joka on pikantisti auki kello 06.40-12.20. Paitsi sunnuntaisin. Onneksi on lauantai.

Ystävällinen lipunmyyjä kertoo ensimmäiseksi, ettei hän ollenkaan hoida tällaista asiaa. Tietenkään. Miksipä sitä rautatieaseman lipunmyynti junien paikkalippuasioita hoitaisikaan.

Hän ohjaa minut matkatoimistoon. Tavallaan luontevaa, olenhan lähdössä matkalle. Matkatoimiston osoitetta hän ei pyynnöstä huolimatta suostu kertomaan. Ulkomaalainen selvittämään asian itse. Dataroamingin päälle, ja osoite löytyy.

Matkatoimiston virkailija on hyvin kiireinen puhumaan ystävänsä kanssa puhelimessa. Me odotamme. Puhelun lopetettuaan, hän kertoo, ettei ole oikeastaan töissä, vaan on jonkilainen assistentti. Minä siihen:”Kiitos.”

Varsinainen matkatoimistovirkailija on myös hyvin ystävällinen. Hän kaivaa kärsivällisesti varaustietoja pyytämiini juniin.

Lopputulos – lepovaunupaikka kahdelle hengelle Firenzestä Muncheniin maksaisi 250 euroa! 250 EUROA!!!!

Meillähän on jo junaliput! Haluamme vain paikat. Tämän lisäksi matkalla Kööpenhaminaan kannattaisi yöpyä toinenkin yö, tai muuten olisimme Köpiksessä yömyöhään perillä.

Teen nopeita laskelmia, ja sitäkin nopeamman päätöksen. ”Tämä interrail loppuu nyt, me lennämme Kööpenhaminaan.”

image

Jo ennen matkan Kööpenhaminan osuutta voin tehdä pienen yhteenvedon tästä matkasta.

Junalla matkustaminen on Etelä-Euroopassa järjettömän kallista. Pakolliset paikkavaraukset ja lippujen jonottaminen estävät jouhevan junalla matkustamisen. Nuoruudessani juniin vaan hypättiin kyytiin. Nykyiset huippunopeat junat vaativat pakolliset paikkavaraukset. Kuka haluaa tehdä junamatkoihin tarkan matkasuunnitelman?

Vaihtoehto olisi jokaiseen pieneen kylään pysähtyvä paikallisjuna. Toki sillä näkisi maailmaa, mutta eri maiden välillä matkustamiseen tämä junasysteemi ei nyt taivu. Ainakaan minun kokemukseni mukaan.

Ensi kerralla valitsen maan, johon haluan matkustaa. Lennän sinne ja mahdollisesti otan yhden maan junalipun. Todennäköisesti halvemmaksi tulisi kuitenkin matkustaa linja-autolla.

Mielenkiintoinenhan tämä matkakokeilu oli. Tästä jää monia ihania muistoja – monta ihanaa juna-aseman palvelukokemusta.

PS. Eilen teimme pienen päivämatkan viehättävään Arezzon kaupunkiin. Kohde oli meille sopiva, eikä paikkalippuja tarvittu. Melkein tuntui siltä, kuin olisin ollut interraililla.

Vapaa-aika

Junalla Italiassa

1.7.2016

”Teidän on poistuttava tästä tilasta. Tämä on vain ensimmäisen luokan matkustajille!”

Napoli Centrale -aseman virkaintoinen työntekijä saa minulta vastaukseksi kuivakan huomautuksen surkeasta asiakaspalvelusta.

Italia ei ole muuttunut neljännesvuosisadassa. Onko sille toisaalta tarvettakaan, jos takana on monituhatvuotinen kulttuuri?’
No, ainakin tällaiselle pohjoisen kasvatille ottaa välillä aika koville, kun homma ei vaan toimi. Yksinkertainen asia ei toimi. Millään.

Istun nyt junassa Barista Firenzeen. Luonnollisesti tähän huippunopean junaan tarvittiin paikkavaraukset.
Ja uudessa, hienossa älypuhelimen juna-apissa oli uutena ominaisuutena paikkavarausten tekeminen juuri Italiassa.

Minä paikkaa varaamaan.

Se ei sujunut kuten suomenruotsalaisesta makasiiniohjelmassa.

Pankkini ei jostain syystä suostunut tukemaan kyseistä ostotapahtumaa. ”Jaahas, jonottamiseksi tämä meni.”

Yöllä varaussivustolta oli kuitenkin tullut sähköposti, josko haluaisin jatkaa tapahtuman loppuun.

Minä aamulla kipaisen Napolin rautatieasemalle. Siellä on luonnollisesti kaaos, jossa jonotetaan jokaiselle tiskille. Otan kolme jonotuslappua, ja pääsen lopulta myös asioimaan.

Virkailija toteaa napakasti italiaksi, ettei hän hoida asiaa, mutta kulman takana on toinen toimisto, joka kyllä. Uusi jono, uusi napakka virkailija. Hän ei asiaa hoida, mutta kulman takana on toimisto, joka ehkä.

Seuraavalle tiskille ei ollut jonoa, mutta ensimmäisen luokan loungessa kaunis virkailija heilauttaa hiuksiaan, ja toteaa, ettei asia kuulu hänelle. Hän on se, joka ei ohjaa seuraavalle luukulle, hän ilmoittaa, että minun on poistuttava tästä parempien ihmisten tilasta. Minä poistun, ja ilmoitan keski-ikäisen koleasti mitä mieltä olen paikan asiakaspalvelusta.

image
Noin kolme verisuonta on poksahtanut päästäni, raivoitku pukkaa pintaan. On kuuma ja Italia antaa parastaan.
Minä puolestani en anna periksi, palaan nettiin. Siellähän me suomalaiset olemme jo tottuneet kaiken hoitamaan kuntoon itse.

Hotellihuoneessamme, jossa oli wi-fi, ei ollut puhelimelle kenttää. Minä siis Napolissa kadunkulmassa surffaan hakemassa toiselle luottokortille tunnusluvulla varmistuskoodia, jotta koko homma onnistuu. Ja kyllä, netissä on mahdollista hoitaa näitä pikkujuttuja pikkuhinnalla dataroamingia käyttämällä. Ehkä. Odotan joka tapauksessa kauhulla dataroaming-laskua tältä kuukaudelta.

Lopulta – huraa! – minulla on maksettuna paikkavaraukset, ja sähköiset liput kännykässä.

Nyt istun junassa takapuoli kylmänä, sillä on mahdollista, ettei mitään paikkavarausta ole olemassa.

Toki tämä säätäminen liittyy itsenäiseen junamatkailuun. Nuorempana lehteilimme kulunutta aikataulukirjaa ja etsimme yhteyksiä. Nyt se puhelimen appi hoitaa saman.
Asemilla on aina pieni kaaos, ja jonoissa voi joutua viettämään kauan aikaa.

Lisäksi on mahdollisuuksia muihin pikkuongelmiin.

image

Interrail-lippu ei kelpaa kaikkialla. Etelä-Italiassa on oma auleellinen rautatieyhtiönsä. On aika kapeat raiteet, muuten. Vähän lelujunia muistuttavat.

Materassa halusimme selvittää junayhteyden Bariin. Turisti-infosta tietoa ei luonnollisestikaan saanut. Piti etsiä asema.

Sellainen kaunis punainen talo löytyikin, mutta ei ollut raiteita. Vanha rautatieasema palvelee nyt jonkinlaisena yhteisöllisenä kohtaamispaikkana.
Kohtaamispaikan ystävällinen työntekijä viittoo meitä jatkamaan pienen huvipuiston toiselle puolelle. Ei löydy asemaa. Ei raiteita.
Kierrämme kehää, lopulta olemme paikallisen sosiaaliviraston aulassa. Ei löydy junia sieltäkään.
Puhelimen karttapalvelun avulla suunnistimme tarkasti kohti asemaa.

Ja kas – siellä se onkin piilossa (kyykyssä) keskellä huvipuistoa. Raiteet olivat maan alla. No, niinhän Materssa kaikki muukin. Iso osa kaupunkia kun on rakennettu kaivamalla luolia kallion kylkeen.
Olisi pitänyt uskoa, että kaupunki antoi vinkin myös rautatieasemastaan.

Kun junan olisi määrä lähteä, juna-aseman pihaan kaartaakin bussi, johon kaikki rynnistävät. Tänään ei selvästikään mene junaa Bariin, menee bussi.

Eikä se tietenkään vie koko matkaa, vaan ainoastaan lähikaupunkiin, jossa matkustajat vaihtavat junaan. Bussin kuljettaja ei suostu neuvomaan millään kielellä, edes italiaksi, koska hän ei ymmärrä. Va bene.

image

Kaikki tämä jaarittelu kuitenkin tähtää ajatukseen siitä, että matkustaminen kannattaa. Aina on mahdollista oppia jotain uutta. Aina on mahdollista tavata ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Kaikkialla on ystävällisyyttä.
Lisäksi maailma on täynnä kauniita paikkoja, joiden näkeminen tekee onnelliseksi. Se valtava kauneus.

Konduktööri tarkisti liput.
Me istumme edelleen junassa.

Eläköön, maailma muuttuu kyllä. Ja se muuttuu paremmaksi.

Sähköpostiin muuten kilahti viesti, jossa sain kutsun Rooman rautatieaseman ensimmäisen luokan loungeen maistelemaan viinejä ensi viikon tiistaina. Sattumaako – tuskinpa.