Yhteishyvä
Monthly Archives

syyskuu 2016

Työ

Yhden sortin Prinsessa Ruusunen

29.9.2016

Väittävät, että Birkenstock-terveyskengät ovat seksikkäät ja muodikkaat.

Kiellän molemmat kohdat.

Kyseiset kengät eivät ole seksikkäät edes elämänsä kukoistuksessa olevalla 25-vuotiaalla. Minun mielessäni ne ovat, kiitos nuoruusvuosien 1980-luvulla, rumimmat kengät, joita on ikinä valmistettu.

Tässä aasinsillalla asiaan – tarvitsen työkengät.

Viime vuonna lompsuttelin yläkoulun puolella puukengissä. Oppilaat tietysti naureskelivat kengilleni, korkokengät, mutta halusin välittää niillä muutaman sanattoman viestin.

Ensinnäkin, sen etten piittaa pätkääkään, mitä oppilaat kengistäni ajattelevat.
Toisekseen ne kertoivat ajatuksen, ettei erityisopettajan koskaan tarvitse juosta. Hänen läsänäollessaan asiat järjestyvät rauhassa keskustelleen.
Kolmannekseen kopisevat kengät antoivat oppilaille äänimerkin, että opettaja on tulossa. Kaikki hölmöys siis piiloon. Tärkeä viesti.

img_1875

No, tätä syksyä olen aloitellut omalla kevyen koomisella tavallani. Minulla on joka päivä samanmerkkiset tossut jaloissani.

Ymmärrän, että mies, jolla on noin 10 paria tietyn merkkisiä kenkiä on todella koominen. Jopa naurettava.

Näissä tossuissa on ikävä kyllä yksi ongelma. Vaikka vaihtaisin tossuja päivittäin, ne alkavat lemuta.

Siksi tarvitsen työkengät. Mutta millaiset?

Mitkä ovat jalkineet, jotka sopivat jokapäiväiseen työkäyttöön, eivät ole rumat ja jotka välittävät viestin vähän turhamaisesta ja ulkonäöstään kiinnostuneesta opettajasta?

Kollegoille tiedoksi, tämä viesti ei oikeastaan liity näihin ala-asteikäisiin oppilaisiin, vaan koulun aikuisiin. Haluan olla jotenkin rennosti ja nuorekkaasti kivannäköinen.
Nuorekkaasti sen takia, että se nuoruus on ohi. Jäljelle on jäänyt vain nuorekkuus.

Siis onko niin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa?

Joko ostaa lisää noita tietyn merkkisiä vapaa-ajanjalkineita aina kun sellaiset alennusmyynnissä näen. Tai taipua ja hankkia terveyskengät.
Silloin pelkään, että työpaikalla hiihtelee yksi erityisopettaja maailman rumimmissa kengissä.

Vapaa-aika

Stressiä pakoon

22.9.2016

Onko loma enää vain haalea muisto?
No kyllä on.

Kiristääkö vanne päätäsi?
Kyllä kiristää!

Tuntuuko, että työt ovat ajatuksissasi 24 tuntia vuorokaudessa?
Kyllä vain!!!!

Ai, ai. Nyt vaikuttaisi siltä, että olet vähän stressaantunut.

On aika rentoutua. Näin se tehdään.

  1. Riittävä uni: Check! Vähintään kahdeksan tuntia yössä.
  2. Jooga: Kolmas viikkotunti alkoi juuri. Kyllä pää taas tyhjenee.
  3. Sauna: Se lämpiää harva se ilta. Joogan päälle ja muutenkin.
  4. Ystäviä ja meininkiä: Onneksi on ystävät!
  5. Metsä: Täältä tullaan!

IMG_1847

Kun elämä potkii päähän ja mieli mataa, minun on aika suunnata metsään.

En usko, että minulla on mitään mystistä luontosuhdetta (ulkomaalaisille ystävilleni olen luonnollisesti väittänyt, että jokaisella suomalaisella on), mutta silti usein juuri syksyisin tekee mieli päästä metsään.

Minulla on tietysti se hirvestys. Sehän alkaa ihan pian. Mutta hirvestys on luonteeltaan enemmänkin sellaista odottamista. Odottelen siellä metsässä, että jotain tapahtuu. Että hirvi tulisi näkyviin. (Taas yksi asia, missä en pääse loistamaan – en ole ikinä ampunut yhtään hirveä.)

Sienimetsä on luonteeltaan erilainen. Sinne mennään keskittyneenä lukemaan luonnon merkkejä. ”Tässä metsässä voisikin olla suppilovahveroita.” ”Tämä näyttää siltä, että kantarelli voisi viihtyä.” ”Johan on ihme, jos ei pian löydy tatteja.”

FullSizeRender 2

Mummu opetti minut sienestämään. Ne lapsuuden sieniretket taisivat olla aika lyhyitä – lähimetsään mentiin. Seuran vuoksi sinne muutenkin menin, eivät sienet silloin minulle tietenkään maistuneet. Onneksi ikä ja harjoitus ovat muuttaneet mieleni.

Sienet ja sienestäminen ovat upea juttu.

Teininä jatkoin sienestämistä äidin kanssa. Meillä sienestäminen sujuu edelleen täydellisessä yhteisymmärryksessä ja tyhjennämme tutut sienipaikat tehokkaasti. Kumpaakaan ei harmita, kun toinen löytää sieniä vielä samasta paikasta. Meille nimittäin tulee tunne, ettei meidän kahden jäljiltä sieniä enää jää.

Mökille päästessäni kipaisen välittömästi lähimetsään. Tiedän, että äiti on hyvillään, jos tyhjennän lähimetsän sienipaikat. Hänelle minun poimimani sienet ovat yhtä hyviä kuin hänen itsensä poimimat. Kaikki on kotiin päin.

Siksi en ymmärrä, miksi toiset sienestäjät eivät suostu kertomaan sienipaikkojaan edes omalle perheelleen. Samaan ruokapöytäänhän niiden sienien pitäisi päätyä.

Joka tapauksessa metsään jää suurin osa sienisadosta. Viime viikonloppuna nämä lampaankäävät jäivät kuitenkin kiikkiin.

FullSizeRender

Onneksi huomenna alkaa viikonloppu. On aika siirtää 100 kiloa stressaavaa erityisopettajaa ystävien seurassa sienimetsään. Eiköhän se stressi siitä taitu.

Ps. Sienistä syötäväksi päätyvät vain ne sienet, jotka ehdottoman varmasti tunnistan syötäviksi sieniksi. Kiitos mummu ja äiti hyvän perustietämyksen antamisesta. Kiitos myös Helsingin yliopiston kotitalousopettajan koulutuslinjan sienikurssi vuonna 1994. Tosin sillä kurssilla sienstäminen taisi olla metsässä hengailua punkkupullon kanssa. Nuorena ei stressattu.

Työ

Oppiminen tapahtuu blaa blaa blaa

14.9.2016

Olen hokenut itselleni (ja muille), että oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella. Siellä, missä ei voi olla aivan varma osaamisestaan.

Olen nimittäin loistanut epämukavuusalueellani.

Esimerkiksi viime vuonna ihastelin jatkuvasti omaa osaamistani, niin sujuvasti mielestäni opetin uskontoa 7.-luokkalaisille. Ajattelin, että minä vaan tartun haasteeseen  ja hoidan yhden uppo-oudon oppiaineen. Uskottelin, että siellähän olen tukevasti omalla epämukavuusalueellani ja opin uusia asoita.

Mutta nyt ovat systeemit muuttuneet, ja minä tosissani mietin, että tiesinkö edes mikä se epämukavuusalue on.

IMG_1833

Kuten tunnettua on, en ole erityisen liikunnallinen ihminen. Jooga on tehnyt minusta taipuisan, mutta yhtä kaikki, olen laiskasti liikkuva pullukka. Taipuisa, mutta en liikunnallinen.

Vajaa kuukausi sitten jaoimme työparini kanssa oppituntejamme. Minulle jäi käteen Musta Maija – liikunta!

Nyt olen epämukavuusalueellani – tukevasti.

Tänä vuonna opetan viisi (5!) tuntia liikuntaa viikossa. Viisi tuntia, se on 20 % opettamistani tunneista.

Olen tässä aika paljon surffaillut netissä etsimässä ideoita, mitä kaikkea voisimme tehdä. Kotitalousopettajan pohjakoulutuksesta ei tällä kertaa ole apua, eikä erityisopettajan koulutuksessakaan liikuntatuntien sisältöjä opetettu.

Juu, kuulen jo naurahduksen: ”Sehän on tosi helppoa. Pallo (jalka-, kori-, lento-, yms.-) vaan kehiin.”

IMG_1836

Heh heh – kyllä varmasti, jos kyseessä olisi reilun kymmenen oppilaan ryhmä. Mutta meitä on liikuntaryhmässä 2-4 oppilasta. Osa tietysti haluaisi pelata, mutta yhdellä halukkaalla se ei onnistu.

Olemme jo kokeilleet frisbeen kanssa liikkumista. Sitten siirryimme kokeilemaan pihasuunnistusta. Uutena innovaationa yhdistin ne. Tutustuimme lähiympäristöön karttaa tutkien ja frisbeen perässä juosten. Seuraavaksi siirrymme metsään opettelamaan luonnossa liikkumista. Kartanlukutaidosta tosin on hyötyä vaikka Lontoon metrossa.

Kun sää muuttuu huonoksi pääsemme kokeilemaan sisäliikuntaa – varmasti myös joogaan perustuvaa hengittämistä sekä taipuisuutta ja joustavuutta lisääviä liikkeitä. Huh, edes jotain, missä voin loistaa.

Mutta opittavaa minulla riittää. Paljon. Otan kiitollisena vastaan ideat yksilölliseen 3.-6.-luokkalaisten liikuntaan.

Päällimmäisenä tässä kaikessa kuitenkin on kysymys: Onko aivan varmaa, että se epämukavuusalueella oppiminen on se juttu?
Olen nimittäin valmis vetämään sanani takaisin.

Musiikki Vapaa-aika

Ennen oli paremmin

9.9.2016

”Dooont juu vaant mii beibi, dont juu vant mee oooooool!”

Kyllä, näin se on, stereoistani pauhaa taas Human Leaguen täydellinen kasariklassikko Don’t you want me.

Olen jälleen kerran tutulla musiikkikierroksella – nuoruudessani. Silloin tehtiin hyvää musiikkia.

Minusta tuntuu, että 80- ja 90-luvun musiikki antaa elämääni sekä kaihoa että turvallisuutta. Teini-iästä tutut kappaleet ohjaavat edelleen musiikkimakuani. Se on tavallaan masentavaa.

Olen jämähtänyt.

En kuuntele radiota koskaan. Minulta jää siis monet nykyiset listahitit kuulematta. Seuraan netissä joitain musiikkiblogeja, ja yritän aktiivisesti törmätä uuteen mielenkiintoiseen musiikkiin. Hämmätyttävää kyllä, erinomaisiin uusiin artisteihin törmään aika harvoin.

Olenko lukinnut musiikkimakuni?

Pikainen tarkistus tämänhetkiseltä Apple Music TOP 5 -listalta.

1. Travis Scott – Birds in the Trap Sing McKnight
En ole kuullutkaan. Kuulostaa autotunella rakennetulta hiphopilta/rapilta. Ei ole minua varten.

2. Frank Ocean – Blonde
Onpas hassua, tästä nimittäin pidän. Olen kuunnellutkin, vaikka en osaa kertoa miten tämä eroaa Travis Scottin musiikista. Edellisen levyn ostin.

3. Vesala – Vesala
Ostin cd:n. Kävin keikalla. Jään vielä odottamaan, sillä PMMP:n kokonaisvaltaisuus vei sydämeni. Tämä tuntuu minulle vähän puserretulta, vaikka hyvä onkin.

4. Red Hot Chili Peppers – The Getaway
Hah, täällähän onkin vanhoja tuttuja. Ikävä kyllä RHCP:lla ja minulla ei ole koskaan ollut suhdetta.

5. Sia – This is Acting
Sian Flown keikka oli eriskummallinen esitys. Merkittävää minulle oli, että tunnistin Suvilahdessa lavalla tanssivan näyttelijä Paul Danon.  Nyt hän näyttelee hämmentynyttä Pierre Bezukhovia Sota ja rauha -tv-sarjassa.
(Merkittävää se on siksi, etten ikinä tunnista ketään tai mitään. Kaupungilla liikun kuin Stevie Wonder, hymyilen ja pää keinuu, mutta en näe mitään.)

Hah, TOP 5 -artisteista tuttuja olikin neljä. Ehkä en olekaan aivan ulkona.
Tai sitten muillakin on jämähtänyt musiikkimaku.

Koska ennen kaikki oli kuitenkin paremmin, teen tähän vastaavan listan ennen oli paremmin -periaatteella. Silloin kun rap oli vielä hyvää ja pop-hitit pop-hittejä.
Kaikki muuten ovat artisteja, joilta minulla on niin cd:itä kuin vinyyliäkin. Vanha ei luovu(ta).

1. Eric B. & Rakim – Follow The Leader

2. Money Love – It’s a Shame (My Sister)

3. Noitalinna Huraa! – Keinu

4. It’s Immaterial – Driving Away From Home

5. Banderas – This is your life

Nautinnollista viikonloppua!

Työ

Digiloikkaa – hop!

1.9.2016

Naks, naks, naks, naks.
Naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks….
Naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks, naks….

Ihan vaan tässä työasioita kännykällä naputtelen.
”Sakarilla (nimi keksitty) alkaa huomenna koulu poikkeuksellisesti jo 8.15.”
Välitunti alkaa olla lopussa, mutta melkein on asiakin jo hoidettu. Tekstiviesti on valmis.

Koulu on astumassa digiloikkaa. Loikkaa siinä todella tarvitaan. Tai niin kuin kollega totesi – kolmiloikkaa.

Minua tässä loikassa mietityttää muutama juttu. (Katselen koko juttua vähän ulkopuolisena, kun en ole muutamassa vuodessa koko peruskoulun toimintakulttuuria oppinut.)

Ensinnäkin mietin, kuka sitä digitaalisuutta opettaa. Osa opettajista on tietysti todella osaavia ja kouluttautuneita. Osa ei. Kaikilta digiopettamista kuitenkin odotetaan. Esimerkiksi minua pitää kouluttaa aika lailla, vaikka olen tietokoneella tehnyt kaikki työni viimeiset 15 vuotta.

Toisekseen tähän opettamiseen tarvitaan välineitä. Niitä on vielä aika rajallisesti. Monissa kouluissa tietokoneet ovat monta vuotta vanhoja. Tietokoneita on vähän. Nettiyhteydet takkuilevat.

No tekniikka nyt vanhenee hetkessä. Siksi mietin kannattaako jokaiselle lapselle hankkia kone tai tablettitietokone, kun ne ovat muutamassa vuodessa jo auttamattoman vanhentuneita?

Kolmannekseen mietin mistä se tekninen tuki on tulossa näihin uusin tietokoneisiin.
Minusta on näyttänyt, ettei koulujen tietokoneiden teknisestä puolesta huolehtimaan ole nytkään tarpeeksi työntekijöitä.
Entä kun koneita on kymmenkertainen määrä? Tuleeko opettajista myös teknisen tuen asiantuntijoita? Vai onko se tulevaisuuden ala, jolla varmasti riittää töitä?

IMG_1802

Tästä taitaa tulla sellainen fiilis, että olen tätä digiloikkaa vastaan.

Ymmärrän tietysti, että on paikallaan valmistautua tulevaisuuteen. Mutta osaammeko me näin etukäteen edes aavistaa mitä tuleman pitää?
Kun vuonna 1996 hankin ensimmäisen kännykkäni, en olisi voinut kuvitella, että 20 vuotta myöhemmin hoidan puhelimellani pankkiasiat, vakuutukset ja ennen kaikkea minulla on puhelimella pääsy kaikkeen maailmaan tietoon.

Nyt tietotekniikka on koulussa. Pitää olla, selvä se.
Tosin kaikki oppilaat eivät osaa kirjoittaa edes kynällä. Kirjoittaminen on kuitenkin se perustaito, jolla hommia kannattaa harjoitella. Kynäote, käden ja silmän yhteistyö.

Koneella kirjoittaessa homma toimii eri lailla. Toki siitä on hyötyä monille oppilaille, mutta pelkkä koneella kirjoittaminen palvelee harvoja lapsia.

Olen muuten vähän hihitellen katsellut nykynuorten ja lasten nimikirjoituksia – niistä totisesti saa selvää kenen allekirjoituksesta on kyse. Käsialan eli kaunokirjoituksen opettelu ei enää kuulu opetussuunnitelmaan.
Tiedän kyllä, tokko nimikirjoituksia loputtomiin tulevaisuudessa tarvitaan.
Ja onhan meillä mahdollisuus palata siihen X:ään?

OK, minä  suhtaudun tähän digiloikkaan vähän epäilevästi.

Mutta rakentuuko tulevaisuuden Suomi tietotekniikan varaan? Vai olisiko parempi huolehtia koulutuksellisesta tasa-arvosta niin, että kaikki lapset ja nuoret saisivat mahdollisimman hyvää ja tasalaatuista perusopetusta?
Että kaikki lapset oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan sujuvasti.
Oppisivat hakemaan ja prosessoimaan tietoa. (Heh, siinähän se tietotekniikka on tosi kätevä väline.)
Oppisivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten ja tilanteiden kanssa.
Ennen kaikkea oppisivat suhtautumaan tulevaisuuteen uteliaasti. Eivät pelkäisi tulevaa, vaan ottaisivat selvää.

Jos ja kun se digiloikka tulee, lupaan olla siinä täysillä mukana.
Haluaisin sitten mieluusti myös uuden työpuhelimen. Sellaisen, jolla tekstiviestin (tai vastaavan) kirjoittaa nopeasti, ja jolla pääsee Internettiin. Olen kuullut siitä paljon hyvää.