Yhteishyvä
Monthly Archives

lokakuu 2016

Koti Musiikki Vapaa-aika

Yksin kotona

30.10.2016

Puoliso lähti tyttöjen kanssa Tallinnaan. Ei ehkä olisi kannattanut.

Koska yksin ollessani tarvitsin pientä piristystä ja lähdin kävelylle.

Poikkesin ihan vaan muutamalle kirpputorilla ja yhteen second hand -kauppaan.

Nyt soi jytä!

Koti Työ Vapaa-aika

Ystäviä

28.10.2016

Minulla on paljon ystäviä.

Lisäksi minulla on paljon ihmisiä, joista pidän paljon, mutta joita en voi kutsua ystäviksi. Voi olla, että joistakin heistä vielä tulee minulle ystävä. Toivon niin.

Olen onnellinen ja etuoikeutettu, että asia on näin. Ystäväni merkitsevät minulle paljon.

Mietin tätä ystäväasiaa töissä. Olen muutaman vuoden aikana nähnyt, miten toisilla lapsilla ei ole ystäviä lainkaan. Toiset lapset ovat koko ajan yksin.

Ei minulla ole selkeää ajatusta, miten tilanne saataisiin muuttumaan.
Koska jokainen meistä tarvitse ystävän. Yksikin ystävä voi olla riittävästi. Monet ihmiset ansaitsisivat lisää ystäviä.

Koulussa tietysti pyritään siihen, että oppilaat työskentelevät yhdessä. Heitä ohjataan työskentelemään yhteistyötä tehden. Tarkoituksena on samalla opettaa heitä toimimaan yhdessä. Josko siinä samalla tutustuisi vähän enemmän. Usein kyllä näyttää siltä, että välituntien aikana oppilaat ovat syventyneitä räpläämään kännyköitään.
Ihan samalla tavalla me aikuiset teemme kaikissa julkisissa paikoissa. Räpläämmä kännyköitämme. Emme välitä muista ihmisistä.

Internet ja älypuhelimet ovat selvästi vaikuttaneet ystävyyteen. Moniin ystäviin on helpompi pitää jonkinlaista yhteyttä. Erilaisia pelejä on mahdollista pelata netissä ystävien kanssa. Samaan aikaan voi myös keskustella heidän kanssaan. Onhan se jonkinlaista yhdessäoloa. Mutta onko se riittävää?

img_1888
Uskon, että me ihmiset tarvitsemme kosketusta. Tarvitsemme toisen ihmisen hyväksyvää, välittävää ja läsnäolevaa läheisyyttä.
Sitä ei saa koneen kautta.

Sitä ei myöskään saa lähettämällä tekstiviestin.

Minä olen hyvä lähettämään tekstiviestejä.

Pitäisi ottaa se puhelin kauniiseen käteen, soittaa ystävälle ja puhua puhelimessa. Sopia tapaaminen. Nähdä. Koskettaa.
Kätteleminen on hyvä juttu, mutta ystäviä kannattaa halata.

Onneksi ystävät osaavat soittaa. Onneksi he osaavat sopia tapaamisia. Ensi kerralla se voin olla minä.

Nyt perjantai-iltana meille kotiin tulee ystäviä kylään.
Olen luvannut tehdä juustofondyytä.

Viikonloppua!

Vapaa-aika

Unohtumaton metsästyspäivä

18.10.2016

Siinä se seisoi, keskellä tähtäimen ristikkoa. Iso hirvi. Ei sarvia, eikä vasaa mukana. Siis laillinen, ammuttava hirvi.

Korvissa kuului sydämen kiihtynyt BUM, BUM, BUM.
Hengitin rauhassa ja vedin liipasinta tasaisesti.

Olin jo hetkeä aiemmin kuullut, kuinka hirvi ryskäsi metsästä kohti passipaikkaani. Jos et ole koskaan nähnyt, millä vauhdilla hirvi voi metsässä liikkua, sitä on vaikea kuvitella. Hirvi nimittäin viilettää metsässä. Se on täydellisesti sopeutunut metsään.

Tiesin, että en voisi ampua kovassa vauhdissa liikkuvaa hirveä passipaikaltani, mutta hirvipä pysähtyi siihen tien laitaan arvioimaan tilannetta.
Pysähtyi niin, että minulla oli lähes täydellinen ampumapaikka. Lähes täydellinen.

KABOOM, laukaus pamahti.

Ammuin ensimmäisen laukaukseni hirvimetsällä. Ikinä.

img_1978

Hirvi kierähti ympäri ja lähti juoksemaan takaisin tulosuuntaansa. Ja se juoksi vauhdilla.

Epäilys iski mieleeni heti. ”Ammuinko ohi?” Tässä riittäisi selittelemistä. ”Osuinko huonosti?”

Metsästysporukka kokoontui paikalle. Yhdessä arvioitiin, mitä tehdään. Haavoittunutta hirveä ei voi jättää metsään.

Ampumapaikalta ei löytynyt verta, karvaa tai mitään muutakaan jälkeä osumasta. Eikä niitä näkynyt myöskään hirven pakoreitillä.

Häpeä hiersi jo aika lailla. ”Kuinka kukaan voi ampua paikallaan olevaa hirveä noin huonosti?”

Koira lähetettiin hirven pakojälkien perään.

Minä palailin passiin. Joskus hirvi saattaa kiepsahtaa takaisin.

Nyt niin ei käynyt. Hirvi oli mennyt menojaan. Siihen ei ollut osunut. Se selvisi seuraavan kahden tunnin aikana, jona hirveä vielä jäljitettiin.
Minua turhautti. ”Olinpa surkea esitys.”

Metsästyksenjohtaja pyysi vielä minut kiertämään ampumispaikan, josko luodista löytyisi joku jälki.
Hirven takaosa oli ollut hieman kuusen takana piilossa. Mutta hirveä ammutaan keuhkoihin tai sydämeen, minä tähtäsin oikeaan kohtaan.
Minä  kuusenrunkoa tutkimaan. Löytyisikö ohiampuminen puun kyljestä? Ei.

Mutta siinä maassa törrötti pieni paju, josta oli sormenpaksuinen oksa katkennut kuin, ei veitsellä leikaten, vaan luodin läpäisemänä.

Olin ampunut pajun. Komean viisipiikkisen pajun.

Paju oli suoraan ampumalinjallani. Siihen osuessaan luoti on saattanut vähän vaihtaa suuntaansa. Juuri sen verran, ettei se hirveen osunut.

img_1970

Koska minulla on ruokaosaamista, teen usein hirviporukallemme illallista. Metsästyspäivän iltana hämmensin kasviskeitoksia pajullani, sillä halusin jakaa kaikille osan tästä menestyksekkäästä metsästyspäivästä.

Kyllä se niin on, että tuore viisipiikkinen paju maustaa ruoan kuin ruoan. Metsästysporukka voi todistaa.

Toivon selvinneeni tästä pajunkokoisesta vastoinkäymisestä ilman suurempia traumoja. Nyt paju koristaa mökillä takanreunusta.

PS. Tiedoksesi hirvi – ensi kerralla losahtaa osuma. Aina ei voi olla huono tuuri. Tai hyvä tuuri, riippuen kenen näkökulmasta tätä pajuepisodia katsoo.

img_1980

Työ

Avaimia erityispedagogiikaan

14.10.2016

Vaihdoin syksyllä työpaikkaa. Vaihdoin selkeästi vaativampaan paikkaan erityisluokalle, jossa on kahdeksan oppilasta, kaksi erityisopettajaa ja koulunkäyntiavustaja. Siis kolme aikuista kahdeksalle lapselle.

Tiedän, nyt jo joku pohtii, että kylläpä siinä käytetään yhteiskunnan rahoja. Heitetään hukkaan.

Minä ajattelen toisin.

Me kolme aikuista emme ole edes riittävästi.

Nämä lapset tarvitsevat paljon tukea. Heillä on erilaisia ongelmia, joista juontuu vielä lisää ongelmia.

Minä uskon, että jokaiseen lapseen täytyy panostaa juuri niin paljon kuin lapsi panostusta tarvitsee.

Se vähentää inhimillistä kärsimystä ja, itse asiassa, taitaa loppupeleissä myös tulla yhteiskunnalle halvemmaksi. Jokainen jo valmiiksi lapsena syrjäytynyt aikuinen on kallis juttu yhteiskunnalle.

Mutta ehdottomasti tärkeämpää on yrittää lisätä jokaiselle ihmiselle, niin lapselle kuin aikuiselle, mahdollisuuksia elää omaa elämäänsä mahdollisimman täysipainoisesti. Niin, että ihminen tuntee itse voivansa vaikuttaa elämäänsä. Niin, että ihminen on oman elämänsä toimija.

Jotkut tarvitsevat enemmän tukea, jotkut vähemmän. Joku tarvitsee tukea nyt, joku joskus myöhemmin. Melkein me kaikki tarvitsemme tukea joskus.

Siksi koulutuksen täytyy tavoittaa kaikki lapset, siksi heille pitää antaa niin paljon kuin he tarvitsevat.

img_1954

No miten tämä maailmaa syleilevä ajatus näkyy meillä koulun arjessa?

Meillä ei ole edetty mind fullnessiin tai rauhalliseen työskentelyyn. Ehei. Välillä tuntuu, että työskentelen paviaanilaumassa. Enkä minä katsele sitä säpinää pleksilasin takaa. Minä taidan olla se harmaaselkä, joka toki on hierarkiassa ylhäällä, mutta jota haastetaan koko ajan ja joka osaltaan suhinaa aiheuttaa.

Aina ei mene putkeen.

Olemmehan me opettajat ja koulunkäyntiavustaja tietysti saaneet työhömme koulutuksen. Onnekseni työparini on paljon kokenut konkari. Käytämme siis kaikkia mahdollisia keinoja, joilla saamme lasten koulunkäynnin ja opiskelun sujumaan.

Me ennakoimme tulevia tapahtumia, meillä on kuvalliset lukujärjestykset, noudatamme aina samoja lähtö- ja tulorutiineja. Kun joku suoritus on puristettu kasaan, siitä palkitaan pienellä jutulla, esimerkiksi legojen rakentelulla tai yhteisellä UNO-korttipelikierroksella.

Meillä on käytössämme ajastinkelloja, joilla oppilas näkee kauanko hänellä on aikaa lukea valitsemaansa kirjaa. Meillä on erilaisia paloja ja palikoita, joilla voi havainnollistaa matematiikkaa. Itse asiassa näistä kaikista havainnollistamisvälineistä on hyötyä monille oppilaille. Ja onneksi niitä myös monissa luokissa käytetään.

Minä yritän koko ajan muistaa, etten työskentele ongelmien kanssa. Minä työskentelen lasten kanssa. Kaikkine vaikeuksineen he ovat kuitenkin vain pieniä lapsia, jotka tarvitsevat aikuista. Minun työni on olla aikuinen.

Siksi on ollut huvittavaa, että tänä syksynä yksi työväline on ollut minulla taajaan käytössä. Työväline, joka on avainnipussani enemmänkin maskottina. Pieni sveitsiläinen linkkari.
Se on niin pieni, että sen veitsiosuus on lähinnä minikokoinen paperiveitsi.
Sitä en ole käyttänyt.

Mutta linkkarissa on mukana pienet pinsetit.

img_1956

Yllättäen olen tarvinnut erityisopettajan työssä tänä syksynä pinsettejä monta kertaa.

Nämä minun ryhmäni toimeliaat nuoret miehet ovat todella nopeita saamaan tikkuja ihonsa alle. Olen niitä tonkinut pois jo monta kertaa. Minulla on mahaa vääntänyt, sillä olen tiennyt että tikun poistaminen sattuu. On se heitäkin sattunut, mutta he ovat minulle todenneet, että vielä enemmän sattuu, jos tikku jää ihon alle.

Jos oppilaani ovat välillä tarvitsevia ja vaativia, heissä on myös paljon sisua ja periksiantamattomuutta.

Työ Vapaa-aika

Haamu menneisyydestä

6.10.2016

Siinä minä olin ohjaamassa ihan tavallista 5.-luokkalaisten valinnaisen kuvataiteen kurssin oppituntia. Oppilaat leikkasivat aikakauslehdistä kuvia portfolioidensa kansiin.

Tuijotin yhden lehden kantta, Kotivinkki 08/2006, ja tajusin asian välittömästi. Siinähän on vanha työpaikkani.

Lehden lopusta löytyi oma kuva.

Minä, miinus 10 vuotta.

Oppilaat nauroivat. Totta, aika huvittava tuo on.

Jäin miettimään millainen silloin olin. Omat lapseni olivat silloin näiden oppilaiden ikäisiä. Olin varmasti aika ajoin aika hermostunut vanhempi. Varmasti hermostunut puolisokin. Kiireinen.

Minulla oli suunnitelmia tulevaisuudelle. Niissä suunnitelmissa en ollut erityisopettaja. Varmaan suunnittelin työskenteleväni jossain aikakauslehdessä.
En varmasti silloin osannut ajatella, miten paljon mediamaailma tulisi muutamassa vuodessa muuttumaan. Sillä se on totisesti muuttunut.

Mutta niin olen minäkin muuttunut. Olen kouluttautunut ja siirtynyt uusiin töihin. Lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi. Toimittajana tunsin välillä olevani jonkin sortin huijaritoimittaja. Toki työ opetti minua paljon.
Nyt olen palannut töihin, mihin minulla on koulutus. Osaaminen vaan on kesken.

Jatkan opettelemista. Esimerkiksi näin.

img_1872
Tässä yksi päivä pääsin harjoittelemaan virkkamista. Edellinen kerta on ollut ala-asteella. Jotkin asiat eivät siis muutu.

Oppilaille kerroin, että työn alla on möykky. Sellainen siitä näytti tulevan.

Taitaa olla niin, etten minä sittenkään ole muuttunut niin paljon. En ehkä 10 vuotta sitten ajatellut työskenteleväni koulussa, mutta ei se virkkaaminen loppujen lopuksi tuntunutkaan niin vaikealta. Lopputulos vaan jätti toivomisen varaa. Lopputulos oli hämmentävä.

Oppilaani huomauttivat asiasta. Näyttäisi siltä, että joko olen virkannut kondomin tai irtokuoret banaanille.

img_1929