Yhteishyvä
Monthly Archives

joulukuu 2016

Vapaa-aika

Tähtipölyä

30.12.2016

Vuosi sitten matkasimme puolisoni kanssa joulun välipäiviksi pienelle lomalle Tallinnaan. Tai ei se oikeastaan loma ollut, sillä minun matkani meni vähän marmattaessa – Tallinna tuntui minusta tylsältä paikalta.

Olin vältellyt kaupunkia monta vuotta, eikä se vakuuttanut minua tuolloinkaan. Edullinen olut ei riitä matkakohteen valinnan syyksi. Hyvä ruokakaan ei oikein riitä. Ja sitä sentään on Tallinnassa yllin kyllin.

Minä haluan matkalta tähtipölyä.

Tässä kohtaa voit halutessasi pyöritellä silmiäsi – tähtipölyä?

Tähtipöly on se jokin ylimääräinen, joka tekee matkakohteesta yllättävän ja siksi matkan arvoisen.

Tukholmassa on tähtipölyä. Sinne siis!

Tukholmassa on aina jotain uutta ja yllättävää. Toisaalta Tukholmassa on myös tuttua ja turvallista.

Tukholmassa pääsee puhumaan ruotsia. Vaikka sukunimeni on ruotsalainen, ei kieli minulta luonnistu. Se vähän ärsyttää, mutta jos fiilis on oikea, Tukholmassa voin hyvin solkottaa huonoakin ruotsia. Tämä on myös lyhyt kannanottoni ruotsin opiskeluun liittyen, ihan hyvää se on minulle tehnyt. Tukholmassa ilmestyy edelleen monia ilmaisjakelulehtiä (Nöjesguiden, Qx, Gaffa), ja niiden lukeminen on kouluruotsilla mahdollista.

Toisaalta ruotsalaisethan puhuvat todella mielellään myös englantia. Kieli ei siis ole ongelma.

img_2088

Mutta Tukholmassa on oikeita levykauppoja. Oikeita levykauppoja, joista voi tehdä edullisia ja yllättäviä löytöjä.

Levyjen ostamisessa on tärkeää nimenomaan etsiminen. Netistähän voisi ostaa kaikki levyt helposti. Jos luottokortilla on katetta, levy putoaa postiluukusta eteisen lattialle muutaman viikon sisällä. Mutta kuinka tylsää sellainen ostaminen on.

Etsiminen, epätoivo, turhautuminen, yllättyminen, mielihyvä.

Uskon, että kirpputoriostokset tuottavat monille samanlaista mielihyvää. Ostos, joka ei ole rahallisesti suuri, mutta joka on yllättävästi osunut omalle kohdalle. Ehkä siinä on jotain geneettistä, syvällä keräilijäihmisen sisällä olevaa mielihyvää. Sienimetsässä tunne on samanlainen.

img_2085

Tukholmassa on myös ilmaisia museoita. Mielenkiintoisia ilmaisia museoita.

Moderna museet’n perusnäyttely ei maksa mitään. Nyt päädyimme kuitenkin katsomaan samassa rakennuksessa olevan arkkitehtuurimuseon ruotsalaisesta asumisesta kertovan näyttelyn.

Asumisteemalle jatkona löysimme itsemme (myös maksuttomasta) Hallwylska museet’sta. Museo esittelee yläluokkaisen tukholmalaispalatsin 1800-luvun loppupuolelta. Koska asunto oli lähes linna, se oli myös kylmä. Ei käynyt kateeksi.

Jos Tukholmassa aikoo suhailla paikasta toiseen yli kolme matkaa päivässä, kannattaa hankkia matkailijalippu. 24 tunnin lippu maksaa 115 SEK, 72 tunnin lippu 230 SEK. Viikon lippu maksaa 300 SEK.
Kun lipun on maksanut, voi Tukholmaan tutustua myös riemukkaalla erehdy ja eksy -menetelmällä. Bussi tuo aina takaisin. Samalla voi löytää kaupungista jotain uutta.

Halpaa ja hyvää majoitusta en ikävä kyllä ole Tukholmasta löytänyt. Olisiko Sinulla siihen vinkkiä? Hotellimajoituksen huono puoli nimittäin on pitkälle iltapäivään jatkuva aamiaisähky. Pitäähän siitä maksetusta aamiaisesta ottaa ilo irti, vaikka ahnehdittu aamiainen viekin osan tähtipölystä mennessään.

Koti Musiikki

Hyvää joulua

23.12.2016

Opettajan joululoma alkoi, on siis aikaa potea flunssaa.

Tässä sängyllä maatessa on ollut aikaa miettiä joulujuttuja. Minähän olen ns. jouluihminen.

Tein monta vuotta toimituspäällikkönä joululehteä, olen ikään kuin sisällä skenessä.

Joululehtiaikoina joulu alkoi minulla viimeistään huhtikuussa. Siitä tahti kiihtyi lokakuun loppupuolelle. Kun lehti oli valmis, joulu oli ohi. Kaksi kuukautta ennen oikeaa joulua.

Hyvä minulla kuitenkin oli, joulua oli vain kuusi kuukautta. Päätoimittaja vietti ikuista joulua. Hänen oli pakko tehdä alustavat suunnitelmat jo reilua vuotta aikaisemmin, jotta lehteen saatiin kuvattua lunta ja oikeanlaista valoa. Valo nimittäin muuttuu kuukaudessa, vaikka vielä sitä ei nyt uskoisi. Kevät on tulossa.

Olen oppinut ottamaan joulun aika rennosti. Sehän on jo vietetty etuajassa. Olen oppinut, että vähemmän on enemmän.

Ensiksikin, imurointi on siivous. Ja sen hoitaa puoliso. Tänä vuonna hän uhkasi myös nihkeäpyyhkiä lattiat. Minun osaltani siivous on hoidettu.

Kynttilät ovat valaistus. Äiti kertoi tuovansa laatikollisen kynttilöitä tullessaan.

Joulun aikataulu on löyhä.

Juu, piti olla mökillä, missä kaikki kotiin unohtunut on unohtunutta. Ketään ei voi tavata. Siellä vaan ollaan. No, nyt homma ei onnistunut, joten hoidetaan tämä aikataulujuttu sitten kotona.

Joulurauha katsotaan muutaman korttelin päässä perheen kanssa. Sauna. Ruokaa ja juomaa perheen kanssa. Ruoan jälkeen ei mitään ennen Tapaninpäivää. Ehkä ei vielä silloinkaan.

Ruokahommat jaetaan. Äitini hoitaa kalat ja kinkun. Saarioinen laatikot. Minä muutaman salaatin ja jälkiruoan. Superhelppoa.

Yritän joka joulu ostaa jonkin mielenkiintoisen joululevyn. Tänä vuonna sen olisi pitänyt olla Aino Vennan Joulu, mutta päädyinkin muutama vuosi sitten ilmestyneeseen Weeping Willowsiin. Christmas Time Has Come on hyvä. Vähän kuuluu kaikuja Elviksestä.

Joulumusiikissa oikeastaan tiivistyy koko joulun idea – kaiken pitää olla niin kuin aina ennenkin. Siksi joululehtiä tehdessäni opin nopeasti, ettei uudistajan jouluun kannata liikoja panostaa. Me ihmiset haluamme joulultamme pysyvyyttä. Kukaan ei kaipaa mitään uudistuksia.

Poikani kysyikin ivallisesti, koska viimeksi on tehty jotain uutta joulumusiikkia. Minä pinkaisin selaamaan levyhyllyä, ja muutama kappale sieltä tarttui. Tracey Thornin Joy, Smith & Burrowsin When The Thames Froze ja Fingersnapin Merry Christmas Is You. Nekin ovat jo muutaman vuoden vanhoja.

Sen verran uudistusta sitten.

Yksinkertaistaminen ja olennaiseen keskittyminen. Niillä joulu rakentuu.

Hyvää joulua!

PS. Jos tästä sohvalta tokenen, kipaisen levykauppaan ja ostan sen Aino Vennankin, sillä se on erinomainen joululevy. Ostan, sillä suoratoistona musiikki ei ole sama juttu, mutta siitä vaahtoan jossain toisessa blogitekstissä.

Vapaa-aika

”Joo, kohta isä itkee”

15.12.2016

Mies ei itke. Noin lähtökohtaisesti siis. 
Paitsi äidin hautajaisissa on vähän lupa itkeä.

No, minä en ole sellainen mies ollenkaan. Aloin tässä miettiä, mitkä asiat ovat minua vavahduttavalla tavalla itkettäneet.

Usein on ollut niin, että lapseni ovat tilannetta todistaneet. Kun nyt tätä kirjoitusta varten pyysin heitä muistelemaan, milloin he ovat minun nähneet itkevän (heidän mielestään vähän koomisessa tilanteessa), WhatsAppiin alkoi tipahdella viestejä: nukketeatteri Japanissa, Bobby Porissa…
Onhan noita.

Mukavaa tietysti on, etteivät lapseni tuntuneet pitävän asiaa kovin kummallisena. ”Isä nyt välillä itkee. Isä ei oikein muista noita itkuja. Isä vähän kirjoittelee.”

Kirjaan tähän muutaman.

1. Bobby Womack Pori Jazzissa 2013
Syöpää vastaan taistellut soul-muusikko vetäisi Porissa veret seisauttavan keikan. Womackin läsnäolo ja ääni täräyttivät kunnolla. Ensin ihan vaan nieleskelin, mutta sitten annoin mennä. Miehen viimeiseksi jäänyt albumi, The Bravest Man in the Universe, on minulla edelleen aktiivisessa kuuntelussa.

2. Leila K sekaisin Tukholmassa
Kesäisessä Tukholmassa etsimme perheen kanssa aamiaispaikkaa. Päätimme pröystäillä ja syödä aamiaisen hotellissa. Vanavedessämme hotellin respaan hoippui daami ostoskärryjen kanssa. Aamiaiselle astuessani tajusin, että kyseinen nainen oli Leila K – räyhäkkä ruotsalaistähti 1990-luvulta. Niiskutin ja muputin aamiaissämpylää.

3. Dancer in the Dark -elokuva
No en todellakaan voi olla ainut mies, joka itki Lars von Trierin elokuvan nähdessään. Björkin esittämän päähenkilön elämä oli niin täynnä vääryyttä, ettei sitä voinut kestää. Elokuvateatterista ulos kävellessäni kuulin takaani tukahtuneen keskustelun: ”Mä arvasin tän, olis pitänyt mennä katsomaan se Kananlento.” En ollut ainut.

4. Pyörivät dervissit Istanbulissa.
Islam on suuri uskonto, jossa on yhtä paljon kaikkea pieniin osiin jakautunutta kuin kristinuskossakin. Dervissit ovat pieni, mystiseen jumalkontaktiin uskova ryhmä. Pyörivät dervissit hulmuavissa asuissaan olivat vavahduttavan kaunis kokemus, vaikka en sitä uskonnollisena kokemuksena pitänyt. Veljenpoika veteli esityksen ajan sikeitä.

5. Happy Xmas
Näin joulun lähestyessä voin kai tämänkin todeta – John & Yoko & The Plastic Ono Band With The Harlem Community Choirin Happy Xmas (War is Over) on mielestäni kaunein joululaulu. Kyynel vierähtää poskelle helposti. Kappale sai kuitenkin aivan erityisen twistin, kun sen lauloi lapseni luokka 6.-luokan joulujuhlassa. Poika ei ollut moksiskaan, vaikka vähän vetistelinkin.

Miksi sitten kirjoitan itkemisestä? Koska itku on vapauttava kokemus. Pakahduttava tunne, joka itkuksi muututtuaan on erilainen.
Ei kaikkien tarvitse itkeä, mutta me itkupillit voimme mielestäni ihan hyvin itkeskellä. Eikä itkua kannata säästellä suruun.

PS. Näitähän riittää: Lapsen (kuka tahansa lapsi) syntymä, morsiuspari alttarilla, kesäyön auringonnousu, festareiden ensimmäinen odotettu keikka, lakkiaisjuhlat, suvivirsi, muisto mummusta…

Vapaa-aika

Salainen pahe

7.12.2016

Piilottelin monta vuotta yhtä musiikkimakuni tukipilaria – Duran Durania.

Suotta. Bändihän on omassa tyylilajissaan täydellinen.

Mutta sitä eivät nuoret miehet 1980-luvun alussa tunnustaneet.

Tutustuin Duran Duraniin nuoruuteni herkimmässä ikävaiheessa. Siis silloin kun Indiana Jones ja James Bond -elokuvat olivat nuoren miehen elokuvamaun mukaisia. Duran Duran osasi tarjota oikeita täkyjä. Esimerkiksi jokainen Rio-albumin video on kuin vauhdikas Sri Lankan matkailumainos.

En minä silti Rio-levyä heti niellyt. Se vaati monta, monta kuuntelukertaa.

Yhtenä syynä olivat ne videot. Juu, juu, kirjoitin jo matkailuvideoista. Mutta ne eivät olleet NE videot.

img_2067

Asuin nuoruuteni pienessä kylämäisessä yhteisössä, saarella Helsingin keskustan kupeessa. Luulen, että minulla (perheelläni) oli saarella asuneiden ikäisteni joukossa ensimmäinen VHS-videonauhuri. Hieno JVC-merkkinen, jossa oli kauko-ohjain. Kauko-ohjain = sellainen piuhan päässä oleva mötikkä, jossa oli play-, pause- ja stop-näppäimet. Jonkin kummallisen systeemin kautta perheellämme oli myös paljon James Bond -elokuvia. Niitä ei monella ollutkaan.

Mutta minä onnistuin hankkimaan myös Duran Duranin videokokoelman. Suureksi (ja teinin mielestä uskomattoman ihanaksi) yllätykseksi videoiden joukossa oli myös Girls on Film ja The Chauffeur -videoiden leikkaamattomat versiot!

Näissä videoissa on vähäpukeisia (alastomia!!!!) naisia. Kauniita naisia. Ei mitään Anttilan katalogin liivikuvia, vaan liikkuvaa kuvaa. Mutapainia, sukkanauhoja, partavaahtoa, nänniä ja jääpalaa.

Minä kuuntelin Duran Durania. Minä todella kuuntelin Duran Durania.
Kuuntelin niin paljon, että Duran Duran sai pysyvän paikan sydämessäni.

img_2068

Myöhemmin aloin hävetä tätä musiikkimakuni vaihetta.

Häpeäminen oli oikeastaan tarpeetonta. Duran Duran alkoi tehdä yhteistyötä nykyään suuresti ihailemani Nile Rodgersin kanssa, ja musiikki muutti muotoaan pienissä paloissa. Rapsakan nautittavaa poppia se oli lähes joka levyllä. Toki bändi katalogiin mahtuu myös huteja, mutta niin mahtuu kaikille muillekin.

Kannattaa muuten seurata Chic-yhtyeestä tuttua Nile Rodgersia Facebookissa. Muusikko-tuottajan päivitykset tulevat jatkuvasti ympäri maailmaa ja ne ovat poikkeuksetta erittäin hyväntuulisia.

Onhan Duran Duranista ollut hupia myöhemminkin. Moni kaveri on tunnustanut kuunnelleensa bändiä. Nyt on kiva istua iltaa ystävien kanssa ja huomata, kuinka jotkut haluavat vähän avautua ja tunnustaa tosiasiat näiden vuosien jälkeen.

Eikä sen tarvitse olla Duran Duran. Se voi olla myös Dingo.

 

Työ

Vauhti korjaa virheet

1.12.2016

Ohjaamallani erityisluokalla on aika paljon erilaisia hankaluuksia. Moni asia on tälle porukalle vaikea, mutta yksi ei ole.

Se on lähteminen.

Meillä on nimittäin lähes aina hoppu seuraavaan juttuun. Meillä pitää päästä äkkiä välitunnille, ja välitunnilta pois. Meillä halutaan juosten syömään ja syömästä pois. Meidän ryhmämme ei kupeksi, se kulkee etujoukkona. Juosten.

Voit arvata, mitä tapahtui kun koulun läheisyydestä löytyi vastamaalattu kannabismerkki kiivettävän metallihäkkyrän päältä. Kyllä. Vaikka merkki oli koulualueen ulkopuolella useampi oppilaani ehti pyyhkäistä siitä maalit käsineidensä pintaan. Koteihin tämä tiedoksi, se vihreä maali tuli koulualueen ulkopuolelta.

Minulla haasteena on se, miten saisin ohjattua oppilaiden halun siirtyä uusiin asioihin myös järkeviin juttuihin.

Tuttu erityisopekollega kertoi saaneensa palosammuttimen vaahdot päälleen. Sammutin oli ollut käytävällä näkyvästi esillä, kuten sen kuuluukin olla. Ehtivien oppilaiden käsien ulottuvilla. Siitä sen sisältö päätyi yks kaks opettajan päälle, kaikkien hämmästykseksi.

Minä kuulin tarinassa varoituksen sanan (Kiitos siitä Tina!). Sillä myös meidän luokkamme ulkovaatenaulakon vieressä on vaahtosammutin. Olen nähnyt, sitä on monta kertaa hipelöity. Itse asiassa siitä oli jo sokka irti.

Mietin vaihtoehtoja ja päädyin ratkaisuun.

250 euron hintalappu sammuttimen vieressä on vähentänyt kiinnostusta vaahtosammutinta kohtaan.

img_2060

Toisaalta ei tämä vauhti ole minulle mitenkään vierasta. Vanhat työkaverini tietävät legendaariset remonttiprojektini. Ne tunnetaan nimellä Masan ja Mepen maalauskoulu.

Maalausprojekti alkaa pullollisella olutta. Ja sitten suditaan maalia seinään. Sitten huomataan, että olisi kannattanut vaihtaa maalausvaatteet päälle. Seuraavaksi huomataan, että lattia olisi kannattanut suojata. Siinä kiireessä ei vaan ehdi kaikkia pikkudetaljeja hoitaa kuntoon. Esimerkiksi poistaa hämähäkinseittejä seinästä. Hups, sinnehän ne maalin alle jäivät. Suorissa linjoissa maalarinteippi voisi olla kätevä, mutta toisaalta jos käsi on vakaa, niin mikä ettei.

Asenne näkyy aina lopputuloksessa.

Sillä se lopputulos on aina – hmmm – lähelle toivottua, joskin vähän yllättävä. Esimerkiksi kerran jäi sohvan takana oleva lattialista maalaamatta, kun sitä sohvaa ei ihan ehtinyt siirtää kauemmas seinästä. Kun sohva vaihtoi paikkaa, maalaamaton lattialista loisti ulko-ovelle asti..

Se mitä oppilaiden pitäisi oppia, ei suju minulta itseltänikään kovin kummoisesti. Kun tilanne muuttuu jännittäväksi, minä lisään vauhtia. Puolisoni usein nauraa minulle, kun minä selvittelen puhelimessa salamavauhtia asioita uudelle mallille. 
En silloin aina itsekään pysy ihan kärryillä mitä ja miten olen sopinut. Toisaalta onko sillä niin väliä?

img_2057

Koulussa olen yrittänyt keksiä tapoja, joilla saisin homman jotenkin kuosiin. Yritän tietoisesti hidastaa kaikkea mahdollista.
Yritän myös hiljentää puheääntäni, vaikka se on vaikeaa. Olen reserviupseerikoulun käynyt mies. Tarvittaessa ääneni kantaa.

Yritän olla täydellisen rauhallinen. (En tietenkään siinä onnistu, mutta yritän.)

Luulen, että olen koulussa töissä omieni parissa. Oppilaat eivät sitä vielä ymmärrä, mutta juttu on kyllä niin, että meillä opettaja on heijastuma oppilaistaan.

Puolisoni, erityislastentarhanopettaja, opetti minulle yksinkertaisen sanonnan: Vauhti korjaa virheet.

Sillä mennään.