Yhteishyvä
Monthly Archives

tammikuu 2017

Työ Vapaa-aika

Pitkävihainen sössijä

26.1.2017

Sammakko oli jo livahtanut suustani, eikä ajatus ollut vielä lopussa. Huomasin heti, että olin sanonut hölmöyksiä. Yritin välittömästi tasoitella tilannetta, mutta myöhäistähän se jo oli.
Sanottua ei saa takaisin.

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta. Eikä varmasti viimeinenkään. Tämän ikäisenä olen kuitenkin oppinut ymmärtämään omat hölmöilyni.

Kaltaiselleni pitkävihaiselle ihmisille opetus on karu – kun itse hölmöilee, mutta toisaalta on myös pitkävihainen.

Minun on vaikea ymmärtää, että joku toinen antaa anteeksi. Vielä pidempään muistan, kun olen itse sanonut tai tehnyt jotain todella väärin.
Minä muistan loukkaukset. Muistan ne pitkään. Enkä anna anteeksi.

Se tietysti on tyhmintä, mitä ihminen voi tehdä. Se, että jää muistelemaan muiden tekemiä vääryyksiä. Niistä pitäisi päästää irti heti. Välittömästi.

Toisaalta on kai sitten ihan kohtuullista, että omat töpeksimiset jäävät kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa. On vaikea uskoa, että joku toinen antaa anteeksi, kun se on itselle niin vaikeaa.

Omiin mokiin liittyy sellainen hautova häpeän tunne. Tuntuu kuin muut ihmiset ajattelisivat vain niitä minun mokiani. Ajatus ehkä kertoo jotain itsekeskeisestä ajattelutavasta. Sellaisessa ei kannattaisi niin paljon pyöriä.

Töissä oppilaiden kanssa opettelemme lähes päivittäin anteeksi pyytämistä ja antamista.

Ei se aina suju helposti alakouluikäisilläkään. Osalla kyllä sujuu.

Olen ollut selvittelemässä tappeluita, joissa on heilunut sekä nyrkki että sanan säilä. ”Haen rautaputken ja tapan sut”, oli uhkauksista kevyimpiä. Sopua ei meinannut millään löytyä, kunnes yks kaks toinen tappelupukari ojensi kätensä ja sanoi: ”Sovitaan.”
Toinen tarttui tarjoukseen heti, ja seuraavaksi he jo miettivät yhteisiä leikkejä.

Minä olin edelleen tunnekuohujen keskellä ja ihmettelin tätä sekunneissa tappamisesta toveruuteen päättynyttä keskustelua. Aikuinen ei tunnetilasta toiseen heittelehdi. Ainakaan yleensä.

Asiakaspalvelutyössä opin pyytämään anteeksi nopeasti. Tyytymätön asiakas ei halua maksaa laskua. Jos laskun maksamiseksi minun täytyi pyytää anteeksi, en pitänyt sitä ongelmana.

Töissä jatkuva anteeksipyytäminen kuitenkin syö itsekunnioitusta. Siinä saattaa tulla olo, ettei oikeastaan osaa edes omaa työtään. Se oli yksi niistä asioista, joka vaikutti minulla ammatinvaihtopäätöksen. Minun oli päästävä tekemään töitä niin, ettei ihan koko ajan tunnu siltä, että täytyy pyytää anteeksi.

Toisaalta opettajan on paikallaan oppia pyytämään anteeksi. Opettaja kun ei ole, yleisestä uskomuksesta huolimatta, aina oikeassa.

Itse asiassa opettajan pitää pyytää anteeksi aika usein. Työpäivän aikana ehtii monta kertaa olla väärässä. Ehtii määrätä, käskeä, komentaa, tehdä huonoja päätöksiä ja kertoa totuuksia, jotka ovat väärin.

Olin siis taas sössinyt ja puhunut hölmöyksiä ohi suuni. Koska kasvokkain tapaaminen ei heti onnistunut, lähetin viestin, jossa pyysin anteeksi.

Nyt osoitan katumusta myös tällä kirjoituksella.

Toivottavasti tämä riittää, vaikka en tiedä kummalta pyydän enemmän anteeksi – loukatulta ystävältä (joka jo antoi anteeksi) vai pitkävihaiselta itseltäni.

Koti

Lada-lapsuus

18.1.2017

Minulla on iso auto. Tarpeettoman iso ainakin.

Tiedän kyllä, mitä sen sanotaan kompensoivan.

Selittelen V6-bensasyöpön omistamista metsästysharrastuksella. Käyn metsällä muutaman kerran vuodessa, joten iso auto ei järjellä ajateltuna voi liittyä siihen. Auto on kuitenkin mukava ajaa, se tuntuu turvalliselta ja nelivetoisena siitä on muutaman kerran ollut hyötyäkin.

Oikea syy tähän autoon on Lada-lapsuus

Lapsuudesani perheemme auto oli aina Lada-merkkinen. Vapaassa järjestyksessä muistan ainakin seuraavat Ladat: vaaleansininen, valkoinen, viininpunainen ja vaaleanvihreä farmarimallinen. Taisi siellä yksi Nivakin olla. (Voi olla, että nämä autot ovat sellainen lapsuuden valemuisto. En ehkä oikeasti muista niitä.)

Ei Ladoihin liittynyt mitään poliittista ideologiaa, vaikka joku naapuri niin taisi uskoakin. Rahaa oli vähän, sitä ei autoon laitettu. Sen sijaan niillä olemattomilla rahoilla ja (olemattomilla) Ladoilla suhattiin lomilla pitkin Eurooppaa. Se muuten on asia, josta olen vanhemmilleni todella kiitollinen.

Lada oli 1970-luvulla auto, jonka sai edullisesti. Ilmeisesti isäni myös oppi vuosien mittaan aika näppärästi korjaamaan niitä Ladoja. Lapsuusmuistoissani niitä nimittäin rassattiin aika paljon.

Ikävä kyllä aikuisena huomasin näiden Ladojen jotenkin jääneen vaivaamaan mieltäni. Tarvitsin korjaavan kokemuksen.

Lapsiperheen liikkumisessa auto on näppärä apuväline.

Vajaa 20 vuotta sitten nelihenkinen perheemme tarvitsi auton. Lähdin autokaupoille ja kysyin puolisoltani olisiko hänellä jotain vaatimuksia menopelille. Hän kielsi minua ostamasta sinapinkeltaista autoa.

”Selvä se”, minä sanoin.

Huristin kotiin kirkkaan turkoosilla Skodalla. Skoda lausutaan skeida.

Auto toki helpotti lapsiperheen liikkumista, mutta mikään ajonautinto se ei ollut. Skodalla ohitettiin vain alamäessä, myötätuulessa, kun aurinko paistoi ja oli hyvää onnea mukana.

Skoda ei ollut korjaava kokemus.

Seuraava auto jo oli. Uusi, kaupasta ostettu Ford. Pieni se oli, mutta se oli uusi ja hieno. Sitten tuli tämä kolmas auto.

Eihän se automiesten mielestä ole kummoinen, mutta minulle Kia Sportage edusti kaikkea mahdollista hyvää.

Edusti. Tytär muutti edustaa-verbin imperfektimuotoon.
”Isä, miksi se kirjoitetaan Kia, mutta lausutaan kiiatti?”

Se 70-luvun Fiat 124 ei ollut kovin kaukana Ladasta.

Työ

Tunteita ja tuntemuksia

12.1.2017

Siinä minä seisoin. Epämääräisen jono- tai rivimuodostelman toisessa päässä. Vieressäni seisoi reilu 20 naista.

Olin ainoana miehenä paikalla, kun osallistuin opettajien täydennyskoulutukseen, jonka aiheena olivat tunne- ja turvataidot.

Vetelen tässä tekstissä nyt mutkia aika lailla suoraksi ja yleistän asioita, joita ei kannattaisi yleistää. Tiedän, että erot ovat suurempia sukupuolten sisällä, kuin sukupuolten välillä. Sukupuoli ylipäätään on liikkuva käsite, eikä sitä tarvitsisi ajatella kahden ääripään mahdollisuutena.

Silti minusta tuntuu, että näin tämän asian nyt ajattelen. Sillä ainakaan tälle tunne- ja turvataitokurssille ei osallistunut minun lisäkseni ainuttakaan miestä.

Teesini on, että naiset osaavat, ja siksi myös omivat, tunnetaidot. Me miehet vasta opettelemme niitä.

Asiassa on paljon huonoja puolia, ja joitain ihan hyviäkin puolia.

Hyvä puoli on se, että me ihmiset olemme erilaisia. On hyvä, että ajattelemme eri lailla, on hyvä että tunnemme eri lailla. On hyvä asia, että olemme kiinnostuneita erilaisista asioista.

Huonoa on se, jos tunteet jäävät ainoastaan naisten käsiteltäväksi asiaksi.

Minun käsitykseni mukaan tunnetila on aina aito. Se mitä tunnemme on totta. Toinen asia sitten on, miten tunteet vaikuttavat käyttäytymiseemme.

Koulussa opettelemme koko ajan käsittelemään tunteitamme. Opettelemme, että voi olla paha mieli, eikä siltikään saa lyödä muita. Opettelemme kuinka hyvä mieli helposti leviää muihinkin. Kun itsellä on hyvä olla, on helppo olla muille hyvä. Opettelemme säätelemään tunteitamme.

Minä itse opettelen hidastamaan vauhtia, jos olen hämmentynyt. Minulla nimittäin on tapana lisätä vauhtia, jos tilanne tuntuu hämmentävältä.

img_2104

Tunne on eri asia kuin tuntemus. Tuntemus on joku epämääräinen fiilis, esimerkiksi: ”Musta tuntuu, että mulla on joku vitamiininpuutos, kun mun huulet halkeilee.”

Olen ajatellut kirjoittaa kirjan: Tuntemukset ovat perseestä.

En todellakaan arvosta epämääräisiä tuntemuksia. En jaksa omassa itsessä vellomista ja sitten epämääräisiin tuntemuksiin päätymistä. Tuntemukset ovat usein jotenkin kielteisiä. Tuntemuksissa on usein ainakin ripaus valittamista.

Uskon itseään toteuttavaan positiiviseen ennusteeseen, jonka mukaan myönteinen ajattelu tuottaa myönteisiä tapahtumia. Mutta en usko tuntemuksiin.

Tunteisiin uskon.

Tunteista kannattaisi keskustella enemmän. Sekä lasten, oppilaiden että meidän aikuisten, opettajien olisi ihan paikallaan tunnistaa omia tunteitamme ja sitten sanallistaa niitä. ”Tuo mitä sanoit, aiheutti minulle pahan mielen.” ”Olipa kiva, että pidit minulle ovea auki, tulin iloiseksi.”

Erityisen hyvä olisi, jos me miehet entistä useammin yrittäisimme sanallistaa tunteemme. Toisaalta toivon, että vaimoni myös sanalistaisi asioita – minä en osaa (vielä) lukea hänen ajatuksiaan.

Pahan mielen lukeminen toisen ihmisen kulmakarvan asennosta on hankalaa. On paljon helpompaa, ja virheellisen tulkinnan mahdollisuus pienempi, jos tunteet puetaan sanoiksi ja sitten ne tunteet käsitellään.

Tuo alussa mainitsemani kurssi, Tunne- ja turvataitoja lapsille ja siihen liittyvä kirja, ovat erityisesti opettajille ehdottoman suositeltavia. Etenkin, jos kurssin kouluttajina toimivat erinomaiset Minna Andell ja Mirja Ylenius-Lehtonen.

Aiheiltaan aika rankan kurssin lopuksi meitä osallistujia oli pyydetty menemään lattialle asetettuun asteikkoon ”mikä fiilis nyt” -kysymyksen jälkeen. Seisoin laitimmaisena, sillä juuri parempaa fiilistä ei minulla olisi voinut olla.

Se oli tunne, ei tuntemus.

Vapaa-aika

Pienet jutut

5.1.2017

”Iloitse pienistä asioista, niin nautit elämästä.” Hah, se on klisee.
Mutta on pieniä (hassuja) juttuja, joista tiedän lähes aina ilahtuvani.

Päiväsauna, kuivat ja lämpimät jalat, päiväunet, espresso, kirjasto, rauhallinen lounas.

Melkein jokaisessa näissä peruajatus on pienessä yllättävyydessä. Se tekee jutusta hyvän.

Päiväsauna on yleensä sitä parempi, mitä aikaisemmin se on. Mielellään aamupäivällä. Päiväsauna johdattaa koko päivän parempaan suuntaan. Kaikki ylimääräinen häipyy.

Hätätapauksessa päiväsaunaksi kelpaa vaikka uimahallin sauna heti työpäivän päälle. Normaali rytmi menee sekaisin, katson asioita eri näkökulmasta.

Kuivia ja lämpimiä jalkoja opin arvostamaan varusmiesaikana. Jos jalat olivat kuivat ja lämpimät, kaikki oli hyvin. Jos jalat olivat kylmät ja märät, kaikki muukin oli huonosti. Yksinkertaista.

Sen seurauksena en enää siedä huonoja talvikenkiä. Talvikengissäni pitää olla tarpeeksi vartta ja lämpöä. Kun sää on tuollainen mikä se nyt on, kunnon talvikengät ovat ehdottomat.

Päiväunista olenkin kirjoittanut. Alle vartti, ja olen kuin uusi ihminen.

Juon yleensä aamuisin kupin kahvia. Siinä se. Pieni espresso on kuitenkin täsmäisku ankeutta vastaan. Uudessa työpaikassani minulla kävi hyvä tuuri työparin kanssa, sillä Raija kiehauttaa mutteripannulla kahvit kesken työpäivän. Koska meillä ei yleensä ole aikaa käydä opettajienhuoneessa, pieni raikastava välikahvi tulee tarpeeseen.

Kirjasto edustaa minulle kiireetöntä paikkaa. Siellä on aikaa olla. Muutama vuosi sitten opiskellessani nautin suunnattomasti kirjastossa istumisesta. Minulle on oikeastaan ihan sama olenko yleisessä kirjastossa vai opiskelijakirjastossa. Kiireetön oma aika tuntuu upealta.

Jos et ole käynyt tutustumassa Helsingin Kaisa-kirjastoon, suosittelen sitä lämpimästi. Nuorten ihmisten keskittynyt opiskelu on kiehtovaa seurattavaa, siinä on jotain samaa kuin pienen lapsen nukkumisessa. Kerrankin on niin, etteivät nuoret ole tietoisia itsestään ja siitä miltä he näyttävät. Kiehtovaa.

Rauhallinen lounas oli ennen osa arkipäiviäni. Arvostin sitä. Työkavereiden kanssa keskusteleminen, toisten kiusoitteleminen, vitsit ja herjat – se on mahtavaa. Terveisiä vaan entiselle lounasseuralleni, olitte paras lounasseura.

Nyt syön lounaani koulussa oppilaiden kanssa. Ruokailu kestää maksimissaan 15 minuuttia. Aikaa on liian vähän. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen muutaman kerran päässyt koulutukseen päiväsaikaan, jolloin olen päässyt myös syömään lounaan kaikessa rauhassa. Taivas!

Kouluruoasta en vieläkään valita. Mielestäni koulujen keittiöissä tehdään naurettavalla summalla maittavaa ruokaa. Syön koulussa joka päivä. Hyvällä ruokahalulla, mutta liian nopeasti.

Näillä pienillä asioilla tiedän olevan minulle merkitystä. Ne ovat lähes kaikkien tavoitettavissa. Mutta tietysti jokaisella ihmisellä on omat tärkeät jutut.

Näin uuden vuoden aluksi meistä itse kukin voi pohtia, mitkä asiat tekevät minun päivästäni paremman? Kannattaisiko ne pitää mielessä ja muistaa iloita niistä?

Olen myös kuullut sanonnan, jonka mukaan (aikuisen) elämässä parasta on yllättävä iltapäivähumala lainarahoilla. Olen kokenut, oli hyvä.