Yhteishyvä
Monthly Archives

helmikuu 2017

Koti Vapaa-aika

Pari sanaa siivoamisesta

23.2.2017

Hiihtolomaviikko alkaa olla lopussa. Olen ollut suuren osan viikosta kotona. Nyt olisi siis ollut aikaa panna paikat kuntoon. Kiinnittää tauluille koukut, siivota vaatehuone ja kellari…

Niin ei ole tapahtunut.

Tauluja olen katsellut reilun vuoden lattian rajassa. Jäävät ehkä pysyvästi sinne.

Onneksi on ollut pakkasta, niin ei ole tarvinnut ajatellakaan ikkunoiden pesemistä. Se on selkeästi yliarvostettu homma.

Näin keväällä aurinko paistaa matalalta, kuinka armoton kevätaurinko onkaan, ja näyttää kodin jokaisen tahmean kohdan, jokaisen likaläiskän ja harmaat ikkunat. Kiusaus hoitaa ikkunat puhtaiksi on suuri.
Mutta nyt ei pidä antaa periksi.

Se menee nimittäin ohi. Aurinko paistaa koko ajan ylempää, eikä pian enää edes huomaa ikkunoiden harmautta. Pikasiivouksen voi tehdä sälekaihtimilla, noin, mukavan hämäräksi meni taas.

Olen pessyt kotini ikkunat yhdeksän vuoden aikana muistaakseni kaksi kertaa. En usko, että olen pääsemässä kotitalousopettajien Hall of Fameen.
Röpöjen kotitalousopettajien ehkä.

Siivoaminen on ylipäätään yliarvostettua. Nyt siihen on saatu liitettyä vielä jonkinlainen ajatus kontrollista elämään. Kun kotisi on siisti ja järjestyksessä, myös elämäsi on järjestyksessä.

Ikään kuin elämän voisi saada järjestykseen. Sehän on pelkkä illuusio.

Tavaraan ei tietenkään pitäisi takertua. Tavaraan ei pidä kiintyä. Tavaraa pitää hankkia tarpeeseen. Sen mitä hankit, hankit käyttöä varten. Tai kauneuden tähden.

Me ihmiset kuitenkin olemme yhtä kuin ne tavarat, jotka meillä on. Tavarat määrittelevät minuuttamme.

Heijastamme omaa elämäämme tavaroidemme kautta. Pukeudumme vaatteisiin, jotka miellyttävät meitä. Viestitämme muille ihmisille, että tällaisia olemme.
Syömme ruokia, jotka kertovat millaisia arvoja meillä on. Ylipäätään valitsemme asioita, jotka sopivat arvomaailmaamme.

Tietysti kuluttajina luomme itsemme uudestaan koko ajan. Nyt ostan luomua, seuraavaksi lapsityövoimalla tehdyt farkut.

Harvalla meistä on hyvin perusteltua ajatusmallia, millaisia tavaroita ja palveluita kulutamme ja käytämme. Ainakin oma kuluttajakäyttäytymiseni on aika pinnallisella tasolla. Hämään itseni uskomaan, että tekisin jotenkin perusteltuja päätöksiä. Fiilikseen ne taitavat eniten perustua.

Toisaalta tarvitseeko sen olla sen kummemmalla tasolla?

Meillä koti on täynnä tavaraa.

Olisi siis ollut tarvetta siivota vaatehuone ja ripustaa taulut.
Tällä viikolla olen kuitenkin makoillut lattian tasolla tatamilla ja kuunnellut musiikkia. Olen tavannut ystäviä, joita olen nähnyt liian harvoin.
Viikonloppuna ehdin vielä käydä jänismetsällä.

Vapaa-aika

Nuoruuden kapinaa

17.2.2017

”Kato nää rumat tatuoinnit muodostavat aikanaan yhtenäisen kokonaisuuden, joka näyttää hyvältä.”

Jälkikasvuni argumentointi oli vastustamaton. Tuijoitin epäuskoisesti nilkassa olevaa pientä merkkiä ja ranteessa olevaa toista.

”Näistäkö on siis tulossa kokonaisuus”, mietin. Taisin itse asiassa sanoakin sen. Olen aika varma, että ääneni myös värisi, kun puhuin.

Tervetuloa vanhemmuuden ihmeelliseen maailmaan, jossa lapset kasvavat aikuisiksi ja tekevät omat päätöksensä. Siihen olen tietysti heitä kasvattanut.
Neuvoilla alkaa nyt olla aika pieni merkitys. No, se on kestettävä. En tosin usko, että tämä vaihe on kenellekään asianosaiselle helppo.

Oma kapinani taisi olla aika laimea. Juu, leikin toki hiuksillani. Vaihdoin mallia, ja vaihdoin väriä. Ne venelakalla tuetut metallirastat taisivat vähän mennä yli, mutta toisaalta nyt niitä on ihan hauska muistella.

Mutta nämä tatuoinnit. Ne ovat niin pysyviä! Minä kavahdan pysyviä merkkejä. Näen niissä myös pysyvät tunnistusmerkit, täydellisen yksilöllisyyden. Iän myötä minulle on selvästi tullut tarve sulautua joukkoon, olla erottumatta.

”Entä sitten, kun et enää halua niitä?” ”Mitä, jos sinun työpaikallasi ei hyväksytä tatuointeja? ja kaikkein noloin: ”Japanilaisissa kylpylöissä ei tatuointeja katsota hyvällä.”

Jos olisin 18-vuotias, minua ei voisi vähempää kiinnostaa tulevaisuudennäkymänäni japanilainen kylpylä.

Sitä paitsi, mitä minä juuri tuossa muutama rivi sitten totesin? ”On niitä nyt ihan hauska muistella.”
Voisiko niihin tatuointeihinkin suhtautua eletyn elämän merkkeinä? ”Tämä liittyi siihen hetkeen, tämä taas siihen ystävään.”
Aika nopeasti nämä vuodet tuntuvat kuluvan, eikä tässä yhtään nuoremmiksi olla tulossa.

Iloitsen siis nuorten itsensä näköisestä elämästä. Iloitsen, että he tekevät päätöksiä, joihin toivottavasti ovat tyytyväisiä. Faktahan on, että nuoriso on ollut kautta aikain hulttiota ja saamatonta. Nuoret eivät ole osanneet mitään, eivätkä he ole tehneet mitään. Riekkuneet ja juopotelleet ovat.

Jollain kumman systeemillä maailma on kuitenkin kehittynyt monessa suhteessa parempaan suuntaan.

Tänään eduskunnassa kaatui tasa-arvoista avioliittolakia vastustava ehdotus. Se oli monelle nuorelle, ja aikuisellekin, meille kaikille, iso juttu.

Ehkä tänään pääsi joku tatuoitu, tai muuten vaan omasta elämästään päättävä nuori tanssimaan vanhoja tansseja. Toivottavasti mieleisensä tanssiparin kanssa, ilman että toteutti muiden odotuksia.

Elämää kohti!

Vapaa-aika

Puhutaan joogaa

10.2.2017

”Olet alkanut puhua joogaa.”

Voi paska, se on totta! Minulta oli lipsahtanut ystäväni jooga-aiheiseen Facebook-päivitykseen latteuksien latteus: ”Olet siinä matolla vain itseäsi varten. Kilpailua ei ole, olet matolla itseäsi varten.” 
Sain kommentista huomautuksen toiselta ystävältä.

Seuraavaksi alan varmaan lasketella latteuksia liukuhihnalta. Joogalatteuksia hyvästä elämästä. Niiden tarkoitus on hyvä, mutta ikävä kyllä ne eivät johda mihinkään. Tai ainakaan minulla ne eivät johda mihinkään.

”Ole armollinen itsellesi.” Ihan hyvä ohje. Minun vaan on vaikea ottaa ohjetta tiukkavartaloiselta, 30-vuotiaalta himourheilijalta. Heitä on joogasalit pullollaan.

Onnekseni olen löytänyt itselleni hyviä joogaohjaajia, jotka eivät ole tarjonneet minulle valmiita elämänohjeita.

Toisaalta en kyllä ole varma, ottaisinko ohjeita ikäiseltänikään ohjaajalta. Tai vanhemmalta. Itseni kaltaiselta sohvaperunalta.

Jotenkin minulla on enemmän sellainen ajatus, että elämään liityvät virheet täytyy tehdä itse. Niihin täytyy löytää myös vastaukset itse. Toki ohjeet auttavat, mutta muutosta ei kukaan tee muiden pakottamana. Ison jutun pitää lähteä itsestä.

Minulla tällainen iso juttu on tietysti paino. Tosiasia on, että paino ei aikuisella lähde kuin syömistä vähentämällä. Sitä minä en ole halukas tekemään.

Olen mielestäni lisäännyt liikkumista. En enää tee töitä näyttöpäätteen ääressä. En. Minä mennä viipellän paikasta toiseen kuin nuori kauris. Hetki tässä, toinen tuolla.

Työpäivän aikana ehdin käydä vessassa vasta iltapäivällä – meidän luokassamme valvonta on jatkuvaa. En siis ehdi myöskään tapaamaan kollegoitani opettajien huoneeseen työpäivien aikana.

Olen koko ajan liikkeessä. Kummallista kyllä, puhelimeni aktiivisuusappi väittää, ettei askeleita tule 10000:tä kuin muutaman kerran viikossa. Olen harhainen, todellisuudessa en liikukaan.

No joogassa käyn into pinkeenä monta kertaa viikossa ja teen aina harjoitukseni täysillä. Siis hikeen asti. Kunnolla hikeen asti. Minulla on joogatunnilla kolme pyyhettä mukana ja ne kaikki kostuvat läpimäriksi. Turha mainitakaan, että minun kannattaisi vaihtaa paita kesken joogan.

Mutta tässä painoasiassa voisin hiljalleen alkaa hyväksyä tosiasian. Minä tulen aina olemaan ylipainoinen. Minä syön liikaa. Jos hyväksyn tämän, voin alkaa keskittyä itse asiaan.

Sillä liikkumisen suhteen minulla on toivoa. Harrastan lajia, jonka pariin minusta on aina mukava lähteä. Joka ikinen kerta. Se tekee tästä liikuntamuodosta minulle sopivan. En joudu patistelemaan itseäni. Lähden mielelläni. Tulen joogasta pois fyysisesti väsyneenä, mutta henkisesti virkistäytyneenä.

Onhan siinä myös niitä hienoja juttuja, joista tiedän eteneväni. Tämän viikon tunneilla olen jo seissyt päälläni. Ymmärrän kyllä, on suhteellisen hurja näky, kun 100 kiloa kääntyy ylösalaisin.
Lisäksi olen tällä viikolla siirtänyt painoni kokonaan käsieni varaan ja nostanut jalat seinää vasten. Etenen kohti käsillä seisontaa.

Voi pojat, edellisestä kerrasta onkin yli 30 vuotta.
Kun viimeksi kokeilin käsillä seisontaa noin kymmenen vuotta sitten, tilanne päättyi vähintäänkin noloon tilanteeseen. Kaboom! Ketään ei sattunut. Jotain traumoja paikalla olleille saattoi jäädä. Ainakin itselleni.

Nyt en siis aio olla lempeämpi itselleni. En ajattele pelkkää hengittämistä. Minulla on hiljainen tavoite, jota kohti etenen.

Tästä eteenpäin kun puhun joogaa, sen pitää kuulostaa tältä: ”Rölli roikkumaan ylösalaisin!”

Työ

Karvaa, nahkaa ja verta

2.2.2017

Tämä ei ole blogikirjoitus metsästykseen liittyen, vaikka otsikosta sellaisen kuvan voi saada.

Aiheena on vittu. Sillä minä alan olla, vittu, korviani myöten täynnä vittua.

Ajattelin, että alakouluun siirtyessäni kielenkäyttö siistiytyisi. Niin ei käynyt.
Tuo sukupuolielimeen viittaava sana rytmittää alakoululaistenkin puhetta.

En usko, että lasten vanhemmat ovat asiaa ihan tajunneet. Enkä nyt puhu oman luokkani oppilaista. Kun välitunnilla kuulee oppilaiden keskustelua, alkaa opettajalla korvat punehtua.

Toisaalta, meiltä aikuisiltahan se puhe tarttuu. Miten me puhumme, niin myös lapset puhuvat.

Työpaikallani olen täysin kyllästynyt kiroiluun. Oppilaiden kanssa yritän keskustella, miten he mummon läsnä olessa puhuvat. Onko silloin kirosanat käytössä? Eivät ole, ei.
Kiroiluun voi siis vaikuttaa. Ihminen pystyy tekemään eron, koska kiroilee, koska ei kiroile.

Kolmasluokkalaisen opetussuunnitelmaan ei vielä ihmisen biologia kuuluu. Mutta kun päivittäin saan kuulla vittua, päätin edetä asiassa rauhallisen pedagogisesti.

Minä kolmasluokkalaiselta kysymään, että tietääkö hän, mistä hän puhuu. Tiesi kuulemma.

Pyysin tarkennusta.

Kolmasluokalainen sitten kertoi minulle: ”Karvaa, nahkaa ja verta.”
Asia selvä.
Paitsi, ettei se ole ollenkaan selvä.

Ajattelin selittää asian. Seksuaalikasvattajakokemuksellani ajattelen lähtökohtaisesti niin, ettei ihmisen kehossa ole mitään sellaista asiaa, josta ei voisi keskustella ja asiaa selventää.

Vanha seksuaalikasvatuksen mottokin kuuluu – parempi vuosi liian aikaisin, kuin päivä liian myöhään. Siinä samalla saa mahdollisuuden keskustella muutenkin murrosiästä ja siihen liityvistä asioista.

Esimerkiksi 5.- ja 6.-luokkalaisten kanssa on ihan paikallaan keskustella pesulla käymisestä. Lapsi ei välttämättä itse tajua, että hieneritys on muuttunut aikuisen hajuiseksi. Haju on helposti asia, josta toiset lapset alkavat kiusata.

Tyttöjen pitää saada tietoa kuukautisista, ennen kuin ne alkavat. Asiasta pitää keskustella ja asiaan voi varautua esimerkiksi niin, että koululaukussa on aina mukana pieni pussukka, jossa on puhtaat alushousut ja muutama side.

Lasten seksuaalioikeudet mielessäni päätin käydä keskustelun vittuun liittyen.

YleAreenassa on murrosiästä kertova napakka norjalainen ohjelma Murrosikä.

Sen yhden jakson aiheena on pimppi. Koska ohjelma on suunnattu lapsille ja nuorille, mielestäni sen voi heille näyttää.

Kolmasluokkalainen oli sitä mieltä, että hän jättää mieluummin vittu-sanan väliin puheessaan, kuin katsoo aiheeseen liittyen yhtään mitään.

Asia on tällä erää loppuun käsitelty.
Voi olla, että ensi viikolla olemme uudessa/uudelleen tilanteessa.

PS. Otin tähän tekstiin kuvitukseksi kuvia Euroopan suurimmasta tekokarvahatusta, jonka ostin Reisjärven torilta muutama vuosi sitten. Fantastinen hattu, mutta niin iso ja lämmin, että tämän talven leudot säät ovat pitäneet hatun hyllyllä.