Yhteishyvä
Monthly Archives

maaliskuu 2017

Vapaa-aika

Jooga olikin kilpailu

30.3.2017

Siinä se on. SILTA!
Reilu 100 kiloa, 48 vuotta.

Ylipainoinen, keski-ikäinen mies on oppinut tempun. Aikaa meni aika tarkkaan viisi vuotta.

Ei tuo kaunis silta ole. Mutta yhtä kaikki, se on silta. Tytär otti kuvan, minulla on todiste.

Se on todiste myös itselleni. Tuossa asennonssa en nimittäin hahmota omaa kehoani. Joka kohta kehossa tärisee, eikä hengitys kulje.

Nyt kuitenkin on voittajaolo.

Näin sen ei pitänyt olla joogassa.

Minun piti vain hengitellä ja tyhjentää pääni kaikista ajatuksista.

Salakavalasti sinne kuitenkin on piirtynyt ajatuksia, joissa on päämäärä.

Olen jo kevään mittaan monta kertaa seissyt päälläni, mutta sen olen periaatteessa osannut ala-asteikäisestä alkaen. Siltaa en ole osannut koskaan aiemmin.

Edelleen silta hirvittää. Painon siirtäminen ylösalaisin käsille ja jaloille, selän taivuttaminen. No, koko hoito. Pelottavaa. Varmasti alushousuissa on ollut jännämerkki monta kertaa.

Pointti on kuitenkin se, että olen uskaltanut, olen tehnyt ja olen oppinut.

Siitä se voittajaolo.

Vaikka en mielestäni ole kilpailuhenkinen, ymmärrän nyt vähän paremmin sinua keski-ikäinen maratoonari. Ehkä tunnet jotain samantyylistä kuin minä nyt. Jonkinlainen tavoite on saavutettu. Olet voittanut itsesi?

Minä olin ajatellut, ettei voittaminen kiinnosta minua. Toisaalta voitonhalustani on myös toisenlaista näyttöä.

Emme puolison kanssa voi pelata korttia kaksin, kun meistä kumpikin haluaa voittaa ja häviäjä alkaa murjottaa. Näin oli jo 25 vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut näiden vuosien aikana.

Meidän on helpompi pelata kahta pasianssia vierekkäin. Silloin meillä on yhteinen vihollinen – sattuma.

Työ

Hattu kourassa

23.3.2017

 

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On tammikuun puoliväli ja pääkaupunkiseudun vakituiset opettajanpaikat ovat tulleet haettaviksi.

Nyt on aika naputella paras mahdollinen hakemus, jolla hakea vakituista työpaikkaa, virkaa.

Kaikki sijaisuutta tekevät, tutkintojensa puolesta pätevät alkavat nyt naputella hakemuksiaan.
Millainen ajokortti? Sujuuko taulukkolaskenta? Mitä kursseja olet käynyt? Millainen työkokemus? Ja lopuksi myös se kohta, jossa voi vapaasti kertoa itsestään.

Se on se kohta, jossa minä voin selitellä menneisyyttäni. Asialinjalla mennään.

Minä valmistuin erityisopettajaksi vajaa kaksi vuotta sitten. Minulla on opettajakokemusta aika vähän. Mutta minulla on usko, että nykykoulu ymmärtää, että opettajalla voi olla vähän erilainenkin tausta.
Koska koulu valmistaa elämää ja maailmaa varten, koulussa varmaan ymmärretään elämän ja maailman päälle. Josko sieltä elämän ja maailman puolelta siirrytään myös kouluun päin?

Vaan eipä siirrytä.

Minä lähetän 20 hakemusta, enkä saa kutsua yhteenkään haastatteluun. Tiedän sen nyt maaliskuun puolessa välissä. Hakijoita on paljon. Koulun ulkopuolelta hankitulla kokemuksella ei ole lähtökohtaisesti mitään arvoa.

Toinen juttu on, että vakituisen paikan saa lähes poikkeuksetta se, joka on kyseisen homman sijaisuutta hoitanut. Tavallaan se on ymmärrettävää, toisaalta aika karmaisevaa.

Työpaikkaa pitäisi siis hakea niin, että hakee sellaista sijaisuutta, joka muuttuu vakituiseksi muutaman vuoden sisällä. Sellainen paikka, jonka vakituinen opettaja itse odottelee seuraavaa paikkaansa vapautuvaksi jossain toisessa paikassa. Tai on jatkuvasti sairauslomalla, tai odottelee eläkkeelle siirtymistä.

Systeemi on monessa mielessä älytön, vaikka on siinä jotain lohdullistakin.

Kaikki ovat samassa tilanteessa. Kun paikat on jaettu, voi taas rauhassa odotella seuraavan vuoden hakua. Siinä välissä voi tsuumailla paikkaa, josta vakituinen opettaja olisi lähdössä. ”Jos vaikka syksyn ajan ehtisin sitä tehdä, niin vakipaikka voisi hyvinkin olla minun kevään isossa jaossa.”

Tietysti vakituisissa paikoissa hakijoiksi kelpoiset on tarkasti määritelty. Vakipaikkaa et voi saada ilman oikeaa koulutusta. Se on ihan oikein. Mutta onko siinä mitään järkeä, että paikat aukeavat vain kerran vuodessa?

Minulla tämä on jo toisen kerran johtanut tilanteeseen, jossa tiedän työsuhteeni päättyvän heinäkuun viimeisenä päivänä. Olen onnekas, monella opettajalla työsuhde päättyy kesäkuun kolmanteen päivään.

Minua ei nyt kiinnosta nykyisen työpaikkani syksyn suunnitelmat kovin paljon, sillä en voi vielä tietää jatkuuko työ tässä paikassa. Viranhaltija voi palata tekemään omaa työtään, hänellä on siihen oikeus.
Tietysti teen työni hyvin, mutta on minun totuuden nimissä todettava, että etsin itselleni varmaa työpaikkaa syksyksi.

Meitä samanlaisessa tilanteessa olevia opettajia on tuhansia. Siinä menee aika monella ihmisellä aikaa ja motivaatiota hukkaan.

Omasta työstäni tiedän, että jossain on se rehtori, joka haluaa tehdä kanssani töitä.

Joudun ehkä muutaman vuoden tekemään näitä vuoden sijaisuuksia, mutta jossain välissä homma nappaa.

Silloin joku rehtori palkkaa minut. Hän saa työntekijän, jonka osaaminen on opettajana alkutekijöissään, mutta muut työelämätaidot aika kohdillaan. Olen ehkä iältäni vanha, mutta innostunut kuin vastavalmistunut nuori kolli.

Musiikki Työ Vapaa-aika

Winehouse ja OPS

16.3.2017

Yleareenassa on vielä reilun viikon mahdollista katsoa koskettava Amy-dokumentti 27-vuotiaana menehtyneestä brittilaulaja Amy Winehousesta.

Vuonna 2015 valmistunut dokumentti näyttää surullisella tavalla, miten nuori ja lahjakas laulaja ajautui tuhoon. Winehousen yksityiselämä ja siihen liittyvät vaikeudet, päihderiippuvuus ja syömishäiriöt olivat erityisesti brittiläisen jourulehdistön vakiotarjontaa.
Winehouse oli varmasti kärsinyt mielenterveyden ongelmista jo nuoresta asti, mutta median raivokas kiinnostus hänen yksityiselämäänsä vahingoitti laulajaa.

Miten sellaisessa paineessa kukaan voi selvitä?

Maailma on muuttunut ankarammaksi. Mokaaminen ei enää unohdu. Median rinnalle on tullut sosiaalinen media, jossa me kaikki voimme kertoa mielipiteemme. Sosiaalisessa mediassa voi tehdä nopeat johtopäätökset ja antaa pikatuomion.

Minä katselen tätä sosiaalisen median käyttöä lähietäisyydellä alakouluikäisten parissa. Omalla työpaikallani kännyköiden käyttö jouduttiin, ainakin väliaikaisesti, kieltämään, kun kiusaaminen ja sählääminen meinasivat riistäytyä käsistä.

Kännyköiden kautta meillä on kuitenkin mahdollisuus saada suuri määrä informaatiota ympäröivästä maailmasta. Meidän opettajien pitäisi opettaa koulussa lapsille ja nuorille sen verran perusasioita, että he oppivat niiden pohjalta jäsentämään asioita. Olennaista on suhtautua tietoon kriittisesti ja oppia liittämään asioita toisiinsa. Pitää tietää, mistä löytää haluamansa tiedon.

Tähän peruskoulun uusi opetussuunnitelma tähtää.

Monia asioita ei tarvitse opetella ulkoa, kun ne voi tarvittaessa heti tarkistaa. Pitää kuitenkin oppia, koska asiat pitää tarkistaa.

Minulla tämä yksityiskohtien tarkistaminen on olennainen osa erästä läheistä ihmissuhdetta.

Minulla on appi, joka tietää järisyttävän paljon kaikesta mahdollisesta, myös kummallisista asioita. Hänellä on myös pieni taipumus keskustelun sijaan luennoida asioista.

Meillä yhteinen keskustelu muuttui erilaiseksi, kun minä tajusin alkaa tarkistaa pieniä yksityiskohtia tietokoneelta keskustelun edetessä. Appi on oikein tyytyväinen, kun tarinoiden yksityiskohdat ovat kunnossa, minä puolestani annan keskusteluun panokseni.

Olen oman elämäni peruskoululainen.

Amy Winehouse näytti julkisuudessa täysin sekoboltsilta daamilta. Amy-dokumetti näyttää hänestä toisen puolen. Tietenkin liian myöhään, mutta median ja sosiaalisen median välittämä kuva muuttuu toisenlaiseksi.

Winehouselta ilmestyi kaksi levyllistä musiikkia ja kuoleman jälkeen koottu kokoelma. Jos ne eivät vielä kuulu soittolistallesi, tutustu niihin. Mutta ensin katso dokumentti.

Koti

Käty

8.3.2017

”Huhuu?”

”Onks kukaan kotona?”

Ei ole, ei ole. Koti on tyhjä. Nyt on omaa aikaa. Musa soimaan, telkkari auki, tietokone käden ulottuville ja huikopalaa naamariin. Tällainen porsastelevan huoleton elämä on ollut lapsiperheessä kortilla. Ei ole ketään valvomassa, eikä kukaan halua minulta mitään.

Kun ruoka-aikaan ei ole ruokailijoita, sisäinen kotitalousopettajani hiljenee. Ruoan kokkaaminen kahdelle ihmiselle on tylsää.

Yhdelle ihmiselle kokkaaminen on sietämätöntä.

Jotain vuosia sitten, kun muu perhe lomaili, vietin aikaa yksin kesäleskenä. Vastasin vain omasta syömisestäni. Mitä sitten söin? Viikon ajan pyttipannua. Samalta lautaselta. Samalla haarukalla. Join yhdestä lasista. Viikon lopuksi huuhtaisin ne puhtaiksi.

Eivät ne, likainen lautanen, haarukka ja lasi, siinä tiskipöydällä mitään sisustuksen kukkasia olleet, mutta kukaan ei ollut niitä katsomassa. Toisaalta kun puoliso oli yksin kotona, hänellä oli tiskipöydällä avokomposti.

Yksin ollessa ei tarvitse miellyttää ketään muuta.

Nyt tilanne on samanlainen. Meitä on toki kaksi, mutta työvuorot eivät ole synkassa. Syömme siis omilla aikatauluillamme.

Parissa viikossa ruokavaliomme on mullistunut.

Olemme syöneet jo monta kertaa uuniranskalaisia. Parasta aikaa uunissa lämpiävät kuvan lankkuperunat. Olen villi, enkä ollenkaan urautunut – välillä lankkuperunoita, eikä pelkkiä ranskalaisia.

Perunasalaatista on tullut osa ruokavalioamme. Sitä on tosi kätevä levitellä paahtoleivälle. Päälle muutama tippa tulista Sriracha-kastiketta ja pari tomaattiviipaletta. No joskus yllätyksellisesti muutama kurkkuviipale.

Pahimpaan hätään ostin Vihikset, lihattomat lihapiirakat.

Ravitsemuksellisesti tämä on umpikuja. Siksi tälle täytyy tulla stoppi. Mutta ei ihan vielä, nyt olemme jonkin aikaa vastuuttomia.

Meillä on käty, kämppä tyhjänä.

Koti

Elvis has left the building

3.3.2017

Koti on tyhjä.

No ei koko koti, mutta nuorimmaisen huone. Jäljellä ovat viimeiset rippeet muuttokuormasta. Nekin lähtevät varmasti pian.

Sitten on jäljellä tyhjä huone.

Nuorimmainen kertoi haluavansa muuttaa omilleen. Minä vähän naureskelin, sillä en uskonut hänellä olevan mahdollisuuksia asuntoon.

Hän etsi vuokrattavat asunnot netistä. Löysi vapaan asunnon. Kirjoitti hakemuksen. Sai asunnon. Kahdessa päivässä!

Sunnuntaina näin asuntohakemuksen, ja keskiviikkona repullinen tavaraa ja makuupussi lähtivät pojan mukana uuteen osoitteeseen.

Olin hölmistynyt. Olen edelleen hölmistynyt.

Ei tämä näin toimi! Nuorison pitää tuskailla ja miettiä vaihtoehtoja. Vastoinkäymisten täytyy kasvattaa luonteenlujuutta. Pitää yrittää ja epäonnistua. Pitää yrittää uudelleen.

Mielessäni pyörivät anoppini käyttämät vanhatestamentilliset sanonnat. Ne kaikki, joissa on joku opetus nuorisolle. Sillä tämä tuntuu nyt aivan liian helpolta.

Joudun ehkä kuitenkin miettimään asennettani. Onko todella niin, että vastoinkäymiset jalostavat? Vai onko niin, että vastoinkäymiset ovat inhottavia ja tekevät elämästä hankalaa? Että oikeastaan on ihan fakta, että niitä vastoinkäymisiä riittää joka tapauksessa ja pienet onnenkantamoiset tuntuvat uskomattoman mukavilta. Voisiko tämä olla sellainen?

Muistelin myös omaa ensimmäistä kotiani. En todellakaan muuttanut siihen niin, että minulla oli kaikki asiat täysin kunnossa. Päin vastoin. Olin varmasti aika vastuuton 18-vuotiaana.
Itse asiassa en ehkä halua tässä niitä vuosia niin paljon muistella. Ne vastuuttomat muistot voivat jäädä sinne 80-luvulle.

Huone on tyhjä ja totuuden nimissä minun on tunnustettava, että on ikävä. 20-vuotta yhteisen kodin jakamista lasten kanssa on päättynyt. Olo on haikea.

Puoliso aikoo sijoittaa ompelukoneen tyhjäksi jääneeseen huoneeseen pysyvästi.

Luulen, että olemme lapsiperhearkea elävien ystäviemme mielestä aika ällöjä – meillä on jooga- & meditaatiohuone ja ompelukonehuone. En muuten  joogaa tai meditoi kotona.

Mutta voin esittää, että hyvin menee.