Yhteishyvä
Monthly Archives

syyskuu 2017

Koti Vapaa-aika

Kokoa elämä

29.9.2017

Olen varannut mukaani shortsit ja vaihtopaidan. Minulla on tästä hommasta kokemusta. Aina tulee hiki, vaikka luvassa ei ole urheilua.

Tytär tuijottaa minua hölmistyneenä, kun salamana vaihdan vaatteet keskellä olohuonetta. ”Tästä se lähtee.”

Tarkoituksenamme on koota ruotsalaisen huonekalujätin hyllykkö. Se, joka näyttää säännöllisistä neliöistä kootulta, ja joka ei liikoja maksa.

Tyttären versio ei maksanut edes sitä, sillä se on kierrätyskamaa. Nyt sen osat täyttävät pienen kaksion toisen huoneen lattian.

Ajatttelen omaa nuoruuttani reilu 20 vuotta sitten. IKEA:aan oli pakko päästä, ja lähin sijaitsi Tukholmassa. Kungenskurvan myymälästä auton takakonttiin päätyi vaikka mitä. Tekisi mieli vähän ääneenkin muistella, mutta pidän suuni kiinni.

Mielessäni olen jo etukäteen valanut itseeni uskoa, että on nämä huonekalut ennenkin kasaan saatu. Ja nyt meitä on kuitenkin kolmen hengen tiimi, sillä tyttäreni puolisokin osallistuu urakkaan.

Akkuporakone, check. Ruuveja, check. Kierrätyshyllyssä ei ollut ihan kaikkia osia, joten olin jo aikaisemmin poikennut rautakaupassa ruuviostoksilla.

Entäpä se pitkä pinna? Puolison kanssa, silloin nuoruudessa, hermo oli välillä melko tiukalla yhteisten projektien aikana. Ehkä tyttären kanssa harjoittelen itsehillintää.

Sitten hyllyn kimppuun.

Luinko ohjeita? Varmistinko kaiken kahteen kertaan? Olinko tarpeeksi huolellinen?

En, en ja en.

Vähän väkivaltaa, reippaasti hikeä ja hylly on kasassa. Ennätysajassa. Oli tuuria mukana. Pari vähän rumaa reikää nököttää hylyn etupaneelissa. Niin käy aina.

Tytär saattaa hyvinkin luulla, että tämä aina sujuu yhtä helposti. Ei nimittäin suju. Viime kerralla porasin vähän lisää reikiä. Joskus on saattanut joku työkalukin lentää kaaressa voimasanojen saattelemana.

Tytär vaikuttaa tyytyväiseltä. Taputtelen itseäni olalle ja vaihdan kuivan paidan päälle.

Kotimatkalla iloitsen, ettei keski-ikäisenä tarvitse ostaa huonekaluja kovin usein. On myös mahdollista ostaa tuotteita, joita ei tarvitse koota itse. Kotona on enemmän neliöitä kuin koskaan. Tarvetta neliöille on vähemmän kuin 15 vuotta sitten.

On sekä haikeaa että ilahduttavaa osallistua omien lasten itsenäistymiseen. Omissa kodeissaan he rakentavat itselleen sopivaa elämää. Olenko minä antanut siihen tarpeeksi eväitä?

Äitini on todennut, että lasten kasvatuksessa 40 ensimmäistä vuotta ovat haastavimmat. Vaikuttaa siltä, että osallistun lasteni elämään vielä pitkän aikaa. Olen vielä pitkään huolissani ja valmis auttamaan, jos apuani tarvitaan.

Työ

Pomon katse

22.9.2017

Rehtori näkee minut ruokalan lasioven läpi. Tiivis katse porautuu minuun, minä yritän näyttää rennolta.

Ovi aukeaa ja pomo huikkaa minulle: ”Tuletko tapaamaan minua ruokailun jälkeen?”

No eihän se mikään kysymys ole.

”Totta kai.”

Syyllisyys on jo hiipinyt takaraivooni. Kollega vieressä toteaa rauhallisesti: ”Tuskin se mitään vakavaa on.”

Vaan miten minä siitä voin olla varma?

Miten nopeasti oma mieli tekeekään tepposet. Olen sekunneissa ehtinyt miettiä mahdolliset katastrofit. Niitä ei pitäisi olla. Olen tehnyt työni ihan hyvin. Ei pitäisi tulla pyyhkeitä.

Olen opetellut työelämässä pitäytymään aika kaukana pomoista. Lähtökohtani on ollut, että työn pitää puhua puolestaan. Siihen en tarvitse pomon seurassa hengaamista.

Jos pomon kanssa synkkaa, mikään ei tietenkään estä viettämästä aikaa hänen kanssaan. Eräs entinen pomoni muuttui ajan kuluessa ystäväkseni.

Varmaan jotkut työkaverit uskoivat meidän keskustelevan työjutuista. Moni ehkä luuli, että minä yritin kieli ruskeana parantaa asemaani töissä.

Omasta suunnastani katsottuna totuus oli toinen. Yhteisten työvuosien aikana ehti sattua ja tapahtua, joten yhteistä kokemuspintaa oli, ja on edelleen, paljon. Meitä kiinnosti monet samat asiat, ja niistä riitti pälätettävää. Emme me kovin läheisiä ole, emme soittele tai ole yhteydessä yhtenään. Mutta on edelleen mukava tavata muutaman kerran vuodessa ja keskustella.

Ihmisiähän pomotkin ovat. Mutta liika läheisyys tuntuu helposti kummalliselta. Taisin oppia sen vähän erikoisella tavalla. Aikoinaan yhden työpaikkani toimitusjohtaja ilmoitti minulle rehvakkaasti kesken firman juhlien, että nyt Ari lähdetään vähän toisiin ympyröihin.
Minä siihen innokkaana: ”Ehdottomasti!”

Hetken kuluttua istuin toisessa baarissa pomoni kanssa, joka juttelun lomassa sujautteli seteleitä tanssityttöjen rintaliiveihin ja pikkupöksyjen kuminauhan alle.

Minä olin lähtenyt suunnittelemaan firmalle uusia juttuja. Ymmärsin kuitenkin alle viidessä minuutissa, ettei kaltaiseni perheellinen mies niissä ympyröissä pärjäisi. Tuon pomon kanssa hengaaminen olisi vaatinut minulta uhrauksia.

En sitten rehtorin kansliaankaan kiitänyt. En hotkinut ruokaani. En lopettanut keskustelua kollegoiden kanssa.

Ruokailun jälkeen kuitenkin suuntasin askeleeni kansliaan. Rehtori jo käveli minua vastaan.

”Nyt on hoppu. Tässä sinulle pieni lahja. Flunssakausi on täällä, ja haluan muistaa uutta opettajaa tällaisella pienellä käytännön apuvälineellä.”

”Kiitos!”

Rentouttavaa viikonloppua!

Työ Vapaa-aika

Ar(k)i ja matematiikka

14.9.2017

Paljonko on 15 kertaa 200?
Entä 12 kertaa 65?
Se kaksi kertaa.
Lisätään vielä 17 kertaa 105.

Suunnilleen tällaisia laskuja lasken päivittäin oppilaitteni kanssa. He ovat usein sitä mieltä, ettei matematiikalla ole mitään merkitystä oikeassa elämässä.

No kuvitellaan sitten joku tapahtuma teoriassa. Esimerkiksi näin se voisi olla matematiikan kirjassa:

Arilla on neljä levyhyllyä. Yksi on 2 metriä leveä ja siinä on 15 hyllyä. Kaksi muuta ovat 65 senttimetriä leveitä ja niissä on 12 hyllyä. Neljäs hylly on 105 senttimetriä leveä ja siinä on 17 hyllyä. Paljonko Arilla on levyhyllyä?

Ensin muutetaan kaikki hyllyt senttimetreiksi.

Sitten tehdään yhtälö:

15 x 200 cm + 2 x 12 x 65 cm + 17 x 105 cm
= 3000 cm + 1560 cm + 1785 cm
= 6345 cm

Tässä muistettiin laskusääntöjä, joten kertolaskut laskettiin ensin.

Vastaus: Arilla on 6345 cm levyhyllyä.

Koska yksi cd on aika tarkkaan yhden senttimetrin levyinen, Arilla on reilu 6000 cd-levyä.

Nyt aletaan päästä asiaan, mutta ihan vaan teoriatasolla edelleen mennään.

Arin isoin levyhylly romahtaa.

a) Montako prosenttia Arin levyistä täytyy siirtää toiseen paikkaan?
b) Montako levyä se on?

Prosenttilasku on tehtävä erikseen.

Siis montako prosenttia 3000 on 6345:stä?

3000 cm / 6345 cm x 100 % = 47,28 %

Vastaus a) Arin täytyy siirtää noin 47 % levyistään toiseen paikkaan.

B-kohdassa on tietysti pieni kompa, sillä kappalemäärän voi helposti päätellä jo edellisen tehtävän perusteella.

Vastaus b) Suurimmassa levyhyllyssä on hyllyä 3000 cm. Kun yksi cd on yhden cm:n levyinen, levyjä on hyllyssä 3000.

Tämä teoriaosuus ei nyt varsinaisesti ilahduta tämän matematiikan kirjan Esimerkki-Aria. Enkä usko, että Esimerkki-Arin puolisokaan kiljuu riemusta.

Että menestystä vaan oppilaille sinne yläkoulun puolelle, kun mietitte mitä hyötyä matematiikasta on.

Nyt esimerkiksi Esimerkki-Ari on käytännössä epätoivoinen, ihan vaan muutaman laskutoimituksen jälkeen.

PS. Esimerkki-Ari myös mittaili hyllyjen pituuksia. Arvelen, että hän voi saada matematiikasta ihan kelvollisen arvosanan.

Työ

Näppis laulamaan

7.9.2017

Olen siirtynyt takaisin omieni pariin. Olen työskennellyt kuukauden yläkouluikäisten kanssa, teinien kanssa. Se on minun jengini.

Teineissä on energiaa. He haastavat, eivätkä päästä helpolla. Mutta teinien kanssa on myös mahdollista pärjätä. Minä hoen päässäni mantraa: ”Ole aito. Ole se, mikä olet. Älä yritä liikaa. Ole aikuinen. Älä pelkää.”

Ihmisten kanssa oleminen on usein aika yksinkertaista, ja teinit ovat ihmisiä. Jos esimerkiksi mokaa, kannattaa heti pyytää anteeksi. Ei kannata selitellä, ei kannata syyttää jotain toista tai olosuhteita. ”Anteeksi, toimin väärin.”

Uusi Image-lehti käsittelee koulua. Lehdessä opetusneuvos Martti Hellström kuvailee koulun tilaa aika osuvasti. Koulun on pakko muuttua.

Osa kouluista muuttuukin hengästyttävällä vauhdilla. Osa muuttuu hitaammin. Uuden opetussuunnitelman vuoksi kaikilla kouluilla on kuitenkin velvoite muuttua.

Olen yrittänyt sisäistää uuden opetussuunnitelman ydintä opetukseeni.

Opettaja ei enää kerro millainen maailma on. Opettaja auttaa oppimisessa. Kaikki tieto on saavutettavissa. Opettajan ei tarvitse osata kaikkea, opettajan ei tarvitse edes tietää mistä tieto löytyy. Opettajan pitää kuitenkin opettaa tiedon hakemisen taitoja ja tiedon käsittelyn taitoja.

Yritän toimia niin, että nuoret ymmärtävät miksi he opiskelevat.

He eivät opiskele minua varten. He opiskelevat itseään varten. He eivät tee tehtäviä, jotta minä näkisin heidän tehneen tehtäviä. He tekevät tehtäviä, jotta he oppisivat.

Heidän pitäisi oppia huomaamaan, milloin he ovat oppineet. Heidän pitäisi itse oppia tietämään, miten hyvin he asiat osaavat.

Opettajana minun pitää myös muistaa, etteivät nuoret tule kouluun tyhjästä, eikä koulun pidä olla tyhjä.

Suurin osa oppilaista tulee kouluun päivittäin omasta kodistaan. Koulun pitäisi ottaa koti mukaan kouluun. Enkä nyt tarkoita vanhempainiltoja ja kevätjuhlia.
Meidän opettajien pitäisi opetella viestimään kotien kanssa mutkattomasti ja suoraan.

Uskon, että vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä menestyy opettaja, joka noudattaa yleisiä sosiaalisen median toimintatapoja. Suoraa ja rehellistä viestintää, jolla haluaa kertoa rehellisesti missä nyt mennään. Paljon asiaa, paljon ammattitaitoa, huumoria ripauksittain.

Kouluissa on usein viestintää liian vähän, ja viestit ovat liian muodollisia. Koulu on viestinnässään virallinen, viranomainen. Viranomais-opettajan on helppo piiloutua ammatin taakse, vaikka nyt voisi olla ihan vaan ihminen. Ihminen, jonka luokse oppilas haluaisi tulla oppimaan.

Sellaiselta opettajalta vaaditaan innostumista. Ihmis-opettaja ei voi piiloutua roolin taakse. Ihmis-opettajan on oltava läsnä. Sellaisen opettajan koulu ei ole tyhjä.

Voi olla, että olen enemmän huuhaa-opettaja. Voi olla, että en osaa opettaa. Olen tullut kouluun toisenlaisen työhistorian kanssa. Minulla on vasta vähän kokemusta koulusta. Mutta koulun ulkopuolisessa maailmassa pitää olla ammattilainen, ja pitää olla myös ihminen. Jos mokaa, virhe pitää tunnustaa ja sitten korjata.

Koulun ulkopuolella pitää kertoa uudelleen ja uudelleen mitä on tekemässä ja miksi sen tekee.

Joten nyt, myös sinä kollegani, näppis laulamaan. Vielä emme ehkä tätä viestintähommaa osaa, mutta mekin opimme.

Koti Vapaa-aika

Suku on paras

1.9.2017

Huomenna on loppiainen. No ei se oikea loppiainen, joka on joulun jälkeen. Eikä kesäkään ole vielä loppunut.

On sukutapaamisen aika, ja sukutapaaminen järjestetään vuosittain loppiaisena.

Meillä sukutapaamisen ajankohta päätettiin siirtää. Siksi piti siirtää myös loppiainen. Siihen sukumme käytti monimutkaisia laskukaavoja. Esimerkiksi Rockfutiksen SM, koulun kesäloman loppuminen ja pari muutakin juttua vaikuttivat. Yhtä kaikki – uusi loppiaisen ajankohta on syyskuun ensimmäinen viikonloppu.

Kävi nimittäin niin, että suku kasvoi ajan kuluessa. Saatiin lapsia, tuli tyttö- ja poikaystäviä. Erojen kautta rakkaita ihmisiä on poistunut, uusia rakkaita on tullut tilalle. Tammikuussa tarpeeksi ison tilan löytäminen oli haasteellista, syyskuun alussa voi nukkua vaikka teltassa.

Ydin on sama. Isäni äidinäidin suku. Minun lapsilleni saman ikäluokan sukulaiset ovat jo pikkupikkuserkkuja. Aika kaukaista sukua oikeastaan, kun serkutkin saisivat mennä naimisiin. Seurueemme nuorin ei vielä ole koulussa ja vanhin lähestyy sataa vuotta.

Me jaamme yhden yhteisen viikonlopun. Emme oikeastaan tee mitään. Saunomme, syömme, juomme ja saunomme. Nyt syysloppiaisena halukkaat käyvät sienimetsässä. Isäni serkku soittaa saksofonia. Talvella olemme tehneet lumiveistoksia, loppukesällä pelanneet polttopalloa, harjoitelleet vesihiihtoa. Joskus olemme näytelleet pienoisnäytelmän. Aina olemme pelanneet korttia rahasta.

Ehkä se on asia, joka yhdistää meitä. Korttia on tässä suvussa pelattu monen sukupolven ajan. Se on meille sopiva olemisen tapa. Sitä pelataan aina kun tavataan, hautajaisissakin. Hautajaisten korttipeliä varten on joskus vainaja itse varannut konjakkipullon. Tiesi lähtiessään, miten hommat hoidetaan.

Sukulaiset ovat. Heitä ei valita.

Sukulaisten kanssa opitaan olemaan, koska aina ollaan oltu. Siinä sukulaiset eroavat ystävistä.
On tavallaan lohduttava ajatus, että jotkut ihmiset on tällaisella kummallisella tavalla sidottu omaan elämääni. Sukulaisten kanssa yhteinen historia on alkanut jo ennen syntymää. Ystävyyssuhteet luodaan.

Toki myös sukulaisuhteita täytyy uudentaa. Myös sukulaisuhteet vaativat hoitoa. Meillä se tapahtuu varmasti kerran vuodessa, loppiaisena. Jos sukulaisuhteita ei ylläpidä, ne menettävät merkityksensä. Siksi yhteisillä tapaamisilla on suuri merkitys. Ne voivat olla syntymäpäiväjuhlia, valmistujaisia, häitä, hautajaisia. Mitä vaan.

Tietysti sukulaisillakin voivat mennä sukset ristiin. Pahasti. Niin pahasti, ettei minkäänlainen yhteydenpito onnistu. Sellaista elämä on.

Sukulaisissa lojaliteetti perustuu sukulaisuuteen. Sukuun naidaan lisää jäseniä, tulee erilaisia uusia suhteita. Mahdollisissa ongelmatilanteissa nämä uudet sukulaiset ovat kuitenkin ikään kuin suvun ulkopuolisia. Sukuun naidut osallistuvat, tekevät, luovat tunnelman, heillä on vaikka mitä taitoja, mutta silti he ovat vähän ulkopuolisia. Se on mielestäni ok. On hyvä, että puolisoni suku on hänen sukunsa, minun sukuni on minun. Molempien kanssa voimme viettää iloluontoista aikaa.

Olen yrittänyt innostua suvun tutkimisesta. Taidan olla siihen vielä liian nuori, vaikka My heritage -sivusto antaa aika näppärästi mahdollisuuden tutkia omaa sukua. Olen kirjautunut käyttäjäksi, mutta sen verran foliohattua minussa on, että pidän kokonaisuutta vähän epäilyttävänä. Sitä paitsi suku on minulle tärkeä nyt. Elävänä.

Sukulaiseni, täältä tullaan. Illalla saunotaan – pitkään.