Yhteishyvä
Monthly Archives

lokakuu 2017

Työ

Man machine

29.10.2017

Poskeni hehkuvat innosta. ”Kato, täältähän tämä löytyy!”

Olen innostunut. Ilokseni myös oppilaani vaikuttaa kiinnostuneelta.

Aina ei ole näin.

Opettamisessa iso osa on innostumista. Kun opettaja tietää asiastaan hän voi antaa oppilailleen jotain oppikirjoja, kirjoja, videoita tai nettiä enemmän. Opettaja voi antaa perustellun näkemyksen, ja kannustaa oppilaita haastamaan opettajan näkemyksen.

Voi syntyä keskustelua. Vuorovaikutusta.

Siihen opettaminen perustuu – vuorovaikutukseen. Ilman vuorovaikutusta jokainen voisi itsekseen hakea tarvittavan tiedon.

Tällä viikolla muistin taas tämän perusjutun. Opettaminen on nimenomaan vuorovaikutusta. Siihen tarvitaan kaksi tai useampi ihminen. Opettaminen ei ole tiedon tai taidon siirtämistä. Opettaminen on asioiden ihmettelemistä, tutkimista, vaihtoehtojen etsimistä ja löytämistä. Yhdessä.

Siihen tarvitaan myös se oppilas.

Se unohtuu minultakin, ärsyttävän usein. En opeta yksin, vaan yhdessä oppilaitteni kanssa.

Toisaalta kokonaisuuteen liittyy myös oppilaan osuus. Välillä oppilaat eivät muista, että heitä opettaa ihminen. Ihminen, jolla on on hyviä ja huonoja päiviä. Ihminen, jolla on tunteita.

Oppilaat eivät usein tunnu tajuavan, miten suuri vaikutus heillä on opettajiinsa. Innostunut oppilas siirtää minut opettajana uudelle tasolle. Silloin en suorita työtäni, vaan tempaudun mukaan.

Vuosia sitten jouduin kertomaan oppilailleni, että en koulupäivän päätteksi kytke itseni luokan kaapissa oleviin piuhoihin ja ala suunnitella seuraavaa koulupäivää. Että minullakin on elämä. Sellainen elämä, johon oppilaat eivät mitenkään liity.

Koulupäivien aikana oppilaat kuitenkin ovat työni ydin. Jos he hoitavat oman osuutensa hyvin, minä hoidan omani entistä paremmin.

Opettajan ammattitaitoon kuuluu tietysti lisätä oppilaiden innostumista. Olipa oma fiilis mikä hyvänsä, oppilaita pitäisi kannustaa eteenpäin. Aina se ei onnistu, mutta joskus innostunut opettaja saa palautteena innostuneita oppilaita. Silloin ollaan opettamisen ytimessä.

Kiitos tästä viikosta oppilaani. Olin innostunut. En tehnyt töitä koneena.

PS. Blogin otsikko viitaa Kraftwerkin hienoon levyyn ja sen nimikappaleeseen.

Vapaa-aika

Kielillä puhumisen lahja

20.10.2017

Nälkä jo vähän kurnii, ja on pissahätäkin. Kävelen ravintolan ohi.

Terveiset syyslomalta Rivieralta, Nizzasta. Aurinko paistaa. Sää on ollut parempi kuin mitä se oli koko kesänä Suomessa. Olen ehtinyt monta kertaa manata esi-isiäni, jotka jossain Ural-vuorten kohdalla päättivät sitkeästi taivaltaa kohti pohjoista. Pois lämmöstä, pois ihmisten luota.

Geeneissä tuo päätös taitaa edelleen vaikuttaa.

En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Olen lomalla, ja tarvitsen omaa aikaa. Toki ystäviä on matkalla mukana, mutta heidän kanssaan oleminen on stressivapaata höpöttämistä.

Näiden paikallisten kanssa pitäisi saada asioita sovittua. Pitäisi kommunikoida niin, että esimerkiksi sitä pissahädästä pääsisi eroon. Kärsin mieluummin kuin kommunikoin.

En opeta oppilaitani toiminaan näin.

Heille muistutan jatkuvasti, että kielen oppii puhumalla. Koko kielten opiskelun idea on se, että voi kohdata ihmisiä toisista kulttuureista. Voi ymmärtää heidän ajatuksiaan.
Rohkaisen heitä puhumaan vieraita kieliä. Kannustan heitä kuuntelemaan musiikkia, katsomaan elokuvia, lukemaan lehtiä ja uppoutumaan nettiin muilla kielillä.

Virheistä ei kannata olla moksiskaan. Niistä voi oppia. Vuosia sitten puolisoni meni aamulla Pariisissa ostamaan aamiaispatonkia.
”Doux baguette, s’il vous plait.”
”Doux?”
”Da!”
Pienelle keskustelulle on naurettu yli 20 vuotta.

Minä kannustan oppilaitani tarvittaessa käyttämään Googlen kääntäjää. Kielten oppimisen pitäisi olla riemukasta tutustumista uusiin sanoihin ja sanontoihin. Yksin ährääminen ja pelko virheiden tekemisestä vievät ilon oppimisesta. Ne eivät kannusta kommunikoimaan.

Sitä paitsi käännösohjelman käyttäminen vaatii aika paljon osaamista. Jotta kääntäjä toimii hyvin, pitää olla aika paljon tajua kielestä.

Tässä yhteydessä täytyy myös todeta, että monet nykynuoret puhuvat erinomaista englantia. He lukevat ja ymmärtävät sitä hienosti. He jo iloitsevat taidostaan ja käyttävät kieltä luontevasti.

Rallienglantia he väheksyvät, suotta. Sekin on tapa kommunikoida. Että terveisiä vaan Kimi Räikköselle. Minulle edustat englannin osaamista. Puhut sen verran kuin on tarpeellista. Ihmiset haluavat ymmärtää sanomasi.

Ostan pienestä leipomosta kolmen juuston pikkupiiraan, quiche de trois fromage, ja se lämmitetään minulle. ”Want hot?” ”Yes, merci.”

Olen opetellut toivottamaan paikallisille hyvät huomenet, bonjour ja kiitämään jokaisen kohtaamisen päätteeksi, merci. Jo näillä kahdella sanalla ja hymyllä pärjää.

Vielä se pissahätä. On pakko juoda olut, bière, aurinkoisella terassilla. Ravintolassa on wc, toilettes.

PS. Ranskalaiset ovat opetelleet englantia. Toki ranskaksi tulee paremmin ymmärretyksi, mutta aika harva tuhahtelee, jos kieltä pitää vaihtaa. Vuosia sitten ranskalaisen puhujan äänenvoimakkuus kasvoi, jos ulkomaalainen ei heti ymmärtänyt. Ovat siellä oppineet, että kieliä kannattaa osata. Äänenvoimakkuus ei lisää ymmärräystä.

PS2. En tietenkään nyt muistanut miten kaksi patonkia tai kolmen juuston piirakka kirjoitetaan ranskaksi. Tein käännökset googelin avulla.

Koti Työ Vapaa-aika

Joka vanhoja muistaa

13.10.2017

Olin loukkaantunut.

En ymmärtänyt, miksi sain sellaista palautetta. Aiheettomasti.

Kirjoitin viestin:

Hei

Olen saanut elämäni aikana monenlaista palautetta. Olen saanut sitä ammattilaisena tekemästäni työstä, ja tietysti myös yksityishenkilönä, ihan vaan ihmisenä.

Sinun tänään antamasi palaute oli pitkään aikaan asiattomin ja tarpeettomin.

Usein palautteella halutaan ohjata ihmistä muuttamaan hänen toimintaansa. Sinun antamasi palaute ei sellaista tunnetta minulle aiheuttanut. Päin vastoin, pahoitin mieleni.

En työskentele kyseisessä luokkatilassa yksityishenkilönä, vaan olen suorittamassa minulle annettua työtehtävää opettajana. Tuon työn on minulle rehtori esimiehenä määrännyt.

Olen työskennellyt tiloissa asianmukaisesti ja huolellisesti. Olen huolehtinut, ettei luokkatila jää opetuskertojeni jälkeen sotkuiseksi tai muuten huonoon jamaan.

Olemme työskennelleet opetussuunnitelman puitteissa, tarkoituksena on ollut, että oppilaat oppivat heille elämässään tarpeellisia tietoja ja taitoja. Olen pyrkinyt ohjaamaan oppilaita parhaani mukaan.

Tilasta poistuessani olen lukinnut kaikki ne ovet, jotka ilman avainta saa suljettua. Minulle ei ole annettu avainta, sillä niitä ei koulussa ole.

Senhän sinä tiesitkin, sillä pyysin sinua jo aiemmin jättämään ovet auki, jotta oppilaiden kanssa voimme työskennellä. Ikävä kyllä et ole usein muistanut jättää työtiloja avoimiksi. Mistäkö tiedän sen – olen toistuvasti joutunut ensimmäisen tunnin jälkeen pyytämään avaimen lainaan joko apulaisrehtorilta tai kouluisäntä on tullut avamaan ovet.

Toivon, että osaat antaa palautetta muissa tilanteissa eri lailla. Toivon, että osaat hetkeksi pysähtyä ja sitten kertoa, mitä mieltä olet. Toivon, että esimerkiksi oppilaiden kanssa saat asiat selvitettyä keskustelemalla ja kannustamalla, etkä määräämällä.

Itse asiassa olen aika varma, että osaat. Olethan koulutettu ammattilainen. Tämän täytyi olla yksittäinen huonon päivän lipsahdus.

Siksi toivotan sinulle aurinkoisia päiviä.

Ystävällisin terveisin,

Ari

Löysin tämän joitain vuosia sitten kirjoittamani palautekirjeen kollegalle. Hän oli tuolloin asiattomasti huomauttaunut minulle, miten väärin olin työskennellyt hänen luokkatilassaan.

En palautettani silloin antanut. Ajattelin, että asian käsitteleminen olisi vain pahentanut tilannetta.

Asia on siepannut siitä asti. Nyt lyhensin ja muokkasin palautteen tähän. Ei tuo teksti mitenkään solvaava ole. En kuitenkaan ole varma, että sen lähettäminen olisi parantanut tilannetta. Todennäköisesti tein fiksusti, kun en lähettänyt kirjettä.

Loukatuksi tulemisen tunne on väkevä. Tapauksesta on monta vuotta, ja silti muistan sen tunteen. Sanoja en muista, mutta asenteen kyllä.

Miten näissä tilanteissa sitten kannattaisi toimia?

Varmaan ensiksi kannattaisi miettiä kaikessa rauhassa, onko loukkaantuminen tarpeellista. Josko tarkoituksena ei ollutkaan loukata? Entä jos tarkoituksena todella oli antaa palautetta, jonka muuttaisi minun huonoa toimintaani?

Jos joku pystyy loukkauksen takaa näkemään hyvät tarkoitusperät, niin onnea ja menestystä hänelle. Minä en selvästikään ole niin laajakatseinen. Juttu jäi ja jää risomaan.

Sosiaalisessa mediassa näitä ei ainakaan kannata vatvoa. Loukkaantuminen ja valittaminen ovat asioita, joita ei tarvitsisi henkilöihin liittyen jakaa missään julkisesti. Instituutiot ovat eri juttu.

Yksi vaihtoehto on keskustella jonkun luotetun kanssa. Se voi olla kollega, ystävä tai puoliso. Mutta puolison kanssa valittaminen kannattaa jättää ihan minimiin. Jos jokaisen valituksen ja harmituksen vuodattaa puolisolle, se vaikuttaa varmasti myös parisuhteeseen. Kuka haluaa elää valittajan kanssa? Ja kyllä, jatkuva valittaminen on asennekysymys. Vastoinkäymiset voivat olla myös satiirin aihe.

Entäpä keskustelu loukkaajan kanssa? Se voi olla kiusallista, ja keskustelu voi karata asiattomuuksiin. Työpaikalla keskusteluun voi ottaa mukaan esi- tai luottamusmiehen. Tai jonkun muun puolueettoman henkilön. Ystävien, sukulaisten ja puolison kanssa juttu on kinkkisempi. Toisaalta silloin molempien osapuolten toive ratkaisusta on usein samansuuntainen. Olkoonkin, että verisimmät loukkaantumiset taitavat usein sattua perhepiirissä.

Oman asenteen on joka tapauksessa paikallaan olla sovitteleva ja molempia tyydyttävään ratkaisuun pyrkivä. Kannattaa opetella pyytämään anteeksi. Vaikka vaan varmuuden vuoksi. Hemmetti että se onkin vaikeaa. Mutta anteeksipyynnön jälkeen keskustelu on aina helpompaa.

Toistan, anteeksi pyytäminen on hankalaa. Mutta se on taito, ja sen voi oppia.

Yksi, uskomattoman kätevä, vaihtoehto on unohtaminen. Tietoinen unohtaminen toimii kaltaisillani lahopäillä usein oikein hyvin.

Tämän kirjoituksen myötä aion unohtaa entisen kollegani puheet. Enkä aio kaivella muistini sopukoista muitakaan vastaavia tilanteita.

Sen sijaan Sinä, joka tunnet minun loukanneen Sinua. Olen pahoillani. En usko, että tarkoitukseni oli tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Olin hölmö ja tein/sanoin tyhmästi. Anteeksi.

PS. Tietysti anteksipyynnön pitää olla henkilökohtainen. Minä vasta harjoittelen.

Musiikki Työ

Kirjain kerrallaan

6.10.2017

Näetkö mielessäsi tätä blogia kirjoittavan sellaisen rennon huolettoman miehen, joka tupakkatakissaan hioo kristallinkirkkaita lauseita? Ajatteletko että siellä sitä ammattilainen tekee töitä? Homma hanskassa?

Kuva tupakkatakkisesta miehestä on nimittäin valheellinen.

En pidä itseäni kummoisena kirjoittajana. Toki näpyttelen näitä tekstejä, mutta kirjoittajana en itseäni pidä.

Asetan viikko toisensa perään itselleni tavoitteen: ”Kirjoita jotain.” Kirjoittaminen on aina hankalaa, mutta toistaiseksi teksti on syntynyt. Lopputulos on tietysti epätasainen. Välillä teksti kulkee, välillä ei.

Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Pienen verryttelyn jälkeen näppis voi yllättäen kuitenkin laulaa. Hitaalla puskemisella voin päästä flow-tilaan, jossa ajatus kulkee ja aika katoaa. Sen luulisi olevan kirjoittamisen ihannetila. Se ei ole.

Flowssa tulee kirjoitettua ihan höpön löpöä. Silloin tulee toistettua samaa ajatusta useamman virkkeen verran. Ajatus on sama, sanat muuttuvat. Virke toisensa perään. Samaa. Huttua.

Mutta tajunnanvirtana kirjoitettu juttu voi olla muokattavissa. Jossain kohtaa tekstiä voikin olla ajatus. Se pitää jalostaa, se pitää muokata uudelleen.

Olen törmännyt samaan ongelmaan myös oppilaiden kanssa. Moni nuori pitää kirjoittamista tavattoman hankalana. Moni ei usko, että osaisi kirjoittaa mitään. Moni ei usko, että osaisi kirjoittaa tarinaa.

Koska he eivät usko, he eivät kirjoita. Epäonnistumisen riski on liian suuri.

Kirjoittaminen on kuitenkin tapa jäsentää maailmaa. Se on tapa järjestää omia ajatuksia.

Kokeilin yhden ryhmän kanssa kuvista kirjoittamista. Näytin netistä mieleeni juolahtaneita kuvia. Vessaharja, panssarivaunu, tulppaanikimppu, kirves, leikkaussali. Oppilaat alkoivat kirjoittaa asioista, joita he näkivät. Hetken kuluttua kirjoittaminen oli muuttunut tarinan kirjoittamiseksi. He koristelivat tarinaansa näyttämilläni kuvilla, mutta heidän mielikuvituksensa vei heidät mennessään. Kirjoittaminen sujui.

Usein aika auttaa kirjoittamisessa. Kirjoitan tekstistä raakaversion ja jätän sen muhimaan ainakin vuorokaudeksi. Yritän saada etäisyyttä tekstiin. Jonkin ajan kuluttua voin suhtautua siihen rennommin. Näen siinä ehkä jotain hyvää, jotain ituja paremmasta. Joka tapauksessa tekstin muokkaaminen on muuttunut helpommaksi. Teksti ei enää tunnu niin henkilökohtaiselta. Voin sörkkiä tekstiä.

Jokainen teksti vaatii työtä. Jokainen teksti vaatii hiomista. Mikään teksti ei ole valmis, mutta jossain välissä siitä pitää päästää irti. Se hetki hirvittää.

Minut kirjoittaminen pitää nöyränä. Se on asia, joka muistuttaa minulle, etten ole valmis. En osaa kaikkea. En voi paukutella henkseleitä.

Siksi minun on tärkeää kirjoittaa.

PS. Kirjoittaessa kuuntelen lähes aina musiikkia. Se sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Marc Almondin uusi levy Shadows and Reflections sopii mainiosti paitsi kirjoittamiseen, myös rauhalliseen perjantai-iltaan. Se sopisi myös kuvitteelliselle tupakkatakkimiehelle.

PS2. Marc lainasi käsialanäytteensä tämän blogin kuvaksi.