Yhteishyvä
Monthly Archives

marraskuu 2017

Ruoka Vapaa-aika

Ruokaketjun yläpää

26.11.2017

Istun saunan ylälauteella ja tuijotan ikkunasta ulos. Pimeän pihan toisella puolella oleva näky on pysäyttävä. Konkreettinen, täydellinen. Siinä on mukana kauhua, ja toisaalta äärimmäistä kauneutta. Ruokaa. Talvivarasto.

Vaikka en juurikaan syö lihaa, lahtivajassa roikkuva hirven vasa on minulle ruokaa.

Uskon, että jokaiselle lihaa syövälle aikuiselle tekisi hyvää tutustua siihen, miten elävä eläin muuttuu ruoaksi. Jos syö lihaa, pitää hyväksyä tapaaminen ja kuolema. Liha ei synny tasaiseksi jauhettuna elintarvikkeena, joka myydään steriilissä 400 gramman pakkauksessa.

Liha on ollut elävä olento. Se on tapettu ja sitten käsitelty oikein, jotta sen voi syödä. Se oikeastaan oli syy, miksi aikoinaan aloitin metsästysharrastuksen. Halusin ymmärtää tämän kokonaisuuden.

En ole kummoinen metsästäjä. Viime syksynä ammuin pajun.

Tänä syksynä en ole ennättänyt metsään kuin kerran. Enkä silläkään kerralla päässyt ampumaan. Hirvi tuli naapuripassiin, ja siellä ollut valpas metsästäjä ampui. Minä kuulin ainostaan laukausten äänen.

Sitä ennen olin ollut tutussa zen-tilassa. Olin tuijotellut hiljaiseen metsään ja ollut uskomattoman kyllästynyt.

Hirvi ammutaan vain, jos metsästäjä voi olla hyvin varma osumasta. Yleensä tarkoituksena on ampua osuma keuhkoon. Siihen hirvi kuolee nopeasti ja varmasti.

Laukauksen jälkeen meillä oli iso kasa lämmintä lihaa lumisessa metsässä.

Sisälmykset pois, hirvi tien varteen ja siitä peräkärryllä lahtivajalle. Sydän ja maksa otettiin talteen.

Illalla vasa nyljettiin huolellisesti niin, ettei sen lihaan tarttunut karvoja. Pää irroitettiin ja kieli otettiin syötäväksi.

Seuraavana aamuna hirvi paloiteltiin. Tai sitä mitenkään passiivissa paloiteltu. Paloittelin sen yhdessä ystäväni kanssa. Hirven liha pitää käsitellä mahdollisimman huolellisesti. En halua lihan joukkoon karvoja tai luun siruja.

Kun pääsen paloittelemaan hirveä suhteellisen harvoin, ei tekniikka ole kehittynyt täydelliseksi. Kolmessa tunnissa me kuitenkin saimme sen siististi paloiteltua.

Kahdeksan metsästysporukkamme jäsentä sai mukavan pussillisen lihaa. Nyt lihan pitää antaa mureutua kylmässä noin viikon ajan.

Olen oppinut metsästysharrastuksen myötä suhtautumaan hirviin hyvin kunnioittavasti. Hirvi tietää, miten se metsästäjiä välttelee. Se liikkuu metsässä uskomattoman nopeasti. Metsä on sen ympäristö. Vaikka ruokaketjun yläpäässä olen minä, metsässä hirvi on kuningas. Siksi kuollutta hirveä pitää kohdella kunnioituksella.

PS. En muuten jauha hirvenlihaa jauhelihaksi. Uskon, että riistaruoan paras ystävä on painekattila. Sillä saa tehtyä täydellisen meheviä pataruokia sitkeämmistäkin ruohon osista.

Työ

Erityisen tavallinen erityisopen päivä

17.11.2017

Uusi työ on ollut melkoista matalalentoa. Olen innoissani. Tässä hommassa riittää opittavaa. Tällä viikolla minulla oli esimerkiksi tällainen päivä.

8.00 Ennen koulun alkua oppilaan huoltaja soittaa ja kertoo, ettei oppilas ole tulossa opiskelemaan, sillä hän nukkuu aamulla. Sovin että tapaamme myöhemmin samalla viikolla.

9.00 Tapaan toisen oppilaan sovitusti kirjaston ulkopuolella. Työskentelemme tiiviisti puolentoista tunnin ajan. Oppilas ei tuona aikana ehdi vaipumaan ajatuksiinsa, sillä minä prässään ja innostan häntä parhaani mukaan. Taitava nuori ihminen!

Tunnin aikana yhdeltä oppilaaltani tulee viesti, että hän on tulossa koululle, ja häntä pitäisi tulla vastaan. Oppilaani on koulukammoinen eikä yksin pysty tulemaan koulurakennukseen sisälle. En ehdi ajoissa reagoida, mutta oppilas on kuin onkin päätynyt koulun sisäpuolelle  ja opiskelun pariin. Hieno juttu!

Varaan tunnin lopuksi työskentelyyn sopivan tilan kirjastosta ensi viikon tapaamisten ajaksi.

Olen aamuyöllä saanut työpuhelimeeni viestin, ettei yhdellä oppilaallani ole oppikirjaa. Olen nyt yhteydessä kyseisen koulun opettajaan ja pyydän häneltä kirjan. Sovin noutavani kirjan tästä toisesta koulusta iltapäivällä, kun ajan koulun ohi.

10.45 Ajan ykköskouluuni. Siellä tapaan oman oppilaani luokassa, jossa kollegani opettaa. Oma oppilaani on tutustumassa, jos hän tässä luokassa pystyisi työskentelemään.
Samalla keskustelen luokan muiden oppilaiden kanssa. Yhden kanssa vaihdamme kielen englantiin, sillä siinä samalla hän voi näyttää osaamistaan. Ja todella näyttääkin. Monet yläkouluikäiset oppilaat puhuvat todella hyvää englantia. Paljon parempaa kuin minä puhun.

Nykyisen peruskoulun idea on, että oppilas näyttää osaamisensa. Jos ei vielä osaa, harjoittelee vähän ja näyttää osaamisensa sitten. Myös omat kokemukset ja ajatukset oppimisesta ovat tärkeitä. Ikävä kyllä suuri osa oppilaista ei vielä ole tajunnut sitä, ettei harjoituksia tehdä opettajaa varten. Harjoituksia tehdään, jotta opittaisiin.

11.00 Käyn syömässä ja tapaan vilaukselta rehtorin. Kilometrikorvausten hakeminen on mutkikkaiden käyttäjätunnusten takia kesken. Minulla on satoja kilometrejä työmatkoja ajettuna, mutta uskon järjestelmään. Kyllä tämäkin asia ajan kanssa hoituu.

11.30 Naputtelen suunnitelman seuraavan viikon oppilastapaamisista. Kalenterissa onkin jo aika lailla merkintöjä erilaisista verkostotapaamisista. Lähetän oppilailleni sähköisiä kutsuja tulla tapaamaan minua.

11.45 Ajan oppilaan luo, joka opiskelee kotona. Hyvä puolitoistatuntinen rupeama, jonka aikana hän tekee englannin kokeen, ja me yhdessä pureudumme Yhdysvaltain sisällissotaan. Googlen Classroom toimii meillä oppimisympäristönä aika kivasti, vaikka käytämme myös oppikirjoja.

13.30 Oppitunnin jälkeen ajan hakemaan toiselta koululta sen yhden oppilaan kirjan. Samalla tapaan tämän koulun opon ja päivitän pikaisesti hänen kanssaan muutaman oppilaan opiskelutilanteen. Yhteistyön täytyy olla mutkatonta, jotta oppilaiden opetusjärjestelyt saadaan hoidettua mahdollisimman hyvin. Minun oppilaani ovat niitä, jotka eivät jostain syystä kouluun päädy lainkaan.

13.50  Ajan ensimmäistä kertaa tapaamaan kotiopetuksessa olevia lapsia. Vaikka Suomessa ei ole koulunkäyntipakkoa, oppivelvollisuus on, ja kunnan täytyy seurata oppimisen edistymistä. Olenkin ns. tutkiva opettaja. Oloni on kuin Sherlock Holmesilla. Tosin ilman huippuälykkyyttä. Ehkä Frank Drebin?

14.00 Käymme mukavan pedagogisen keskustelun keittiön pöydän ääressä. Ehdimme keskustella lähes kaikista oppiaineista. Kannustan lapsia opiskelemaan ja muistutan huoltajalle, että hän pitää huolta kaikkien oppiaineiden etenemisestä. Tapaamme keväällä uudelleen muutaman kerran.

15.10 Ajan takaisin varsinaiseen työpisteeni opettajien yhteissuunnitteluajan mukaiseen tapaamiseen. Kuulen ajatuksia koulun valinnaiskurssien järjestämisestä.

Klo 16.05 Lähden ajamaan kotiin. Muutamia viestejä pitää vielä lähettää huoltajille ja oppilaille. Mielestäni on paikallaan, että nämä yläkouluikäiset osallistuvat itseään koskevien päätösten tekemiseen ja siinä samalla oppivat kantamaan oman vastuunsa asioiden hoitamisesta.

Aika tavallinen päivä nykyisessä työssäni. Opettamista päivään osui aika vähän. Autolla ajamista hirmuisen paljon. Monta palloa oli ilmassa, päässä monta muistettavaa asiaa. Liian vähän oli aikaa olla oppilaiden kanssa. Se jäi vähän ärsyttämään.

Oppilaani ovat pääsääntöisesti nuoria, jotka eivät jostain syystä voi tai halua käydä opiskelemassa koulurakennuksessa. Arvostan työnantajaani, koska se on halukas etsimään jonkinlaisen vastauksen tähän ongelmaan.
Ratkaisu en tietenkään ole yksin minä, vaikka teen parhaani. Onneksi kanssani tekee yhteistyötä monet muuta tahot: aineenopettajat, opot, rehtorit, psykologit, kuraattorit, terveydenhoitajat, lääkärit ja muut hoitavat tahot. Heillä kaikilla olen nähnyt ammattimaista ja rehellistä kiinnostusta auttaa nuoria.

Tapaan monia oppilaitani kirjastojen tiloissa. Kirjastojärjestelmä Suomessa on fantastinen! Saamme kirjastossa tilan käyttöömme, jossa voimme rauhassa opiskella. Samalla oppilaani ovat kuitenkin tulleet pois kodeistaan, ja osallistuvat yhteiskunnan toimintaan. He tapaavat muita ihmisiä.

Päivä ei ollut mitenkään erikoisen pitkä. En väitä olevani työn raskaan raataja. Intensiivinen läsnäolo jokaisessa hetkessä vaatii kuitenkin keskittymistä.  Tämänkin päivän päätteeksi otin pikku torkut tatamilla. Onnellisena.

Koti Vapaa-aika

Surkea syksy

12.11.2017

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Nyt jokainen aamu alkaa näin.

En ole surullinen, enkä itkeskele.

Kirkasvalolamppu häikäisee silmäni. Vajaa puoli tuntia lehteä lukien auttaa aivojani tajuamaan, että uusi päivä on alkanut. Oikeastaan se ei ole lukemista, sillä kirkasvalolampun valossa lukeminen on lähinnä kyyneleiden pyyhkimistä.

En tiedä kumpi on pahempi – marras- vai tammikuu. Todennäköisesti marraskuu.

Kesästä ei ole enää jäljellä hajuakaan. Ulkona on pysyvästi harmaata tai pimeä. Aina märkää.

Miten tämän taas kestää?
Minulla on suunnitelma.

1. Tarpeeksi yöunta. Minulla se tarkoittaa sitä, että pää on tyynyssä viimeistään kello yksitoista. Ei minuuttiakaan yli. Talven yli nukkuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto.

2. Paljon saunaa. Lämpimässä kyhnöttäminen helpottaa, eikä sää tunnu lauteille asti.

3. Talvivarastot. Ne olenkin jo kerännyt. Vyötärölle. Uskottelen itselleni, että jatkuva mupeltaminen lisää mielihyvää. Aion jatkaa tällä menetelmällä kevääseen asti. Joka viikonloppu ystäviä, ruokaa ja juomaa.

4. Jooga. Surkea sää ja pimeys unohtuu, kun päässä ei ole ajatuksen ajatusta.

Lisäksi keski-ikäisen elämässä on yksi hyvä asia. Se on aika. Viikossa tuntuu olevan vain kaksi päivää, maanantai ja perjantai. Helmikuun loppu ja kevät ovat tällä matematiikalla noin kuukauden kuluttua.

Vapaa-aika

Nenän ja suun välissä

5.11.2017

Niin siinä taas kävi, että homma lipesi käsistä.

Tämä partajuttu. Tai oikeastaan nämä viikset.

Oppilaani kysyi minulta, eivätkö viikset päädy suuhun, kun syön. Päätyvät. Se on yököttävää. Olen ollut aina sitä mieltä.

Siksi tuon oppilaan kommentin olisi pitänyt johdattaa minut saksien luo. Mutta tässä on nyt liian herkullinen tilanne meneillään.

Näillä viiksillä voi nimittäin pelleillä.

Nuorena miehenä pelleilin hiuksilla. Ylioppilasjuhlissa hiusteni väri oli kirkuvan punainen. Maisterin tutkinnon kunniaksi värjäsin hiukseni sinisiksi. Oranssit ne ovat tietenkin olleet monta kertaa.

Esimerkiksi luokkaretkellä Leningradissa 80-luvun lopussa. Tuolloin ystäväni kertoivat ilahtuneena, että ei haitannut jos vähän eksyi muista. ”Sit kävelee vaan siihen suuntaan, minne kaikki tuijottavat. Sä oot aina siellä.” Oranssi puska keräsi Neuvostoliitossa katseet.

Toisaalta muistan myös sen kerran, kun päätin hennata hiukseni mustiksi. Lopputulos oli  harmaanvihreän kukertava. Pääni muistutti sammalmätästä. Ei jatkoon.

Parturissa en ole käynyt 80-luvun lopun jälkeen. Paitsi kerran – silloin otin permanenttikiharat. Blondin käkkärän nähtyään puolisoni lauloi Maijan karitsaa pari viikkoa.

Kiharoista olisin halunnut rastat. Niitä en saanut. Sen sijaan väänsin vastaavat metallilangasta. Koska nämä metallirastat piti saada tiukasti päähän kiinni, tein venelakalla hiuksistani kivikovia sarvia. Niissä metallirastat pysyivät.

Armeijassa minulle huomautettiin silloisesta hiusmallistani: ”Malmberg, tuo tukka lähtee loman aikana.” Kun palasin ja otsatupsu oli edelleen paikallaan, luutnantti totesi kuivakkaasti: ”No, lyheni se sentään.” Hiusmallini oli ohjesäännön mukainen, vaikka hölmön näköinen olikin.

Vanhemmiten olen kesyyntynyt. Olen muuttunut tylsemmäksi. Keski-ikäisenä en ole hiusvärien kanssa pelleillyt, mutta viikset voin nyt kiertää kiharalle.

Yritän tässä sanoa, ettei omaa ulkonäköään kannata ottaa ihan niin vakavasti. Ylipäätään itseään ei kannata ottaa kovin vakavasti.

Salvador Dali -efekti on lystikäs. Olen jo huomannut, että katseet pysähtyvät. Viikset pysyvät.

PS. Marraskuu on useamman vuoden ollut Movember-kampanjan kuukausi, jossa kuukauden ajan kasvatetaan viiksiä eturauhassyöpään liittyvän tietoisuuden lisäämiseksi. Movember on rekisteröity tavaramerkki, eikä kampanja ole tänä vuonna löytänyt yhteistyökumppania Suomesta. Kampanja on saanut osakseen kritiikkiä siitä, mihin sillä kerätyt rahat oikeastaan menevät. Jos haluat tukea suomalaista syöpätutkimusta, voit tehdä lahjoituksen esimerkiksi Syöpäsäätiölle.