Yhteishyvä
Kategoria

Koti

Koti Vapaa-aika

Keski-ikäisen tilat

4.8.2017

Kun lapset muuttavat omilleen, meille keski-ikäisille jää tyhjiä asuintiloja. Me muokkaamme niistä itsellemme sopivia.

Aika moni tyytyy helppoihin ratkaisuihin. Osa museoi lapsen huoneen. Monet perheelliset keski-ikäiset elävät toiveikkaina, että vielä joskus tässäkin kodissa tarvitaan paikka potalle ja lelulaatikolle.

Tätä blogia lukeneelle ei ole yllätys, että olen myös kova poika sisustamaan. Minulle ei todellakaan ole yhdentekevää millainen kotini on, millaisia tavaroita ja esineitä siellä on. Me olemme sitä, mitä tavarat ympärillämme meihin heijastavat. Esimerkiksi minuun heijastuu noin 50 metriä cd-levyjä.

Onneksi puolisoni kanssa makumme ovat hioutuneet vuosien aikana samaan suuntaan. Meidän ei tarvitse riidellä. Cd-levyni heijastuvat myös häneen.

Nyt kun lapset ovat muuttaneet pois, meillä on kuitenkin tilaa enemmän kuin koskaan. Meillä on jopa ylimääräisiä huoneita. Huoneita, joille ei ole suoranaista tarvetta.

Olen ihmetellyt, miksi monet ihmiset haluavat rakentaa kodistaan kulissia epämääräisille näin pitää olla -ajatuksille. En ymmärrä vierashuoneita, jos vieraita ei käy. En ymmärrä työhuonetta, jos töitä ei tehdä kotona. En ymmärrä arkiolohuonetta, jos se tarkoittaa sitä, että varsinainen olohuone on vain patsastelua varten.

Kodin täytyy olla sellainen, että se tuntuu kodilta. Sen pitäisi olla asukkailleen kaikkea sitä, mitä ulkopuolinen maailma ei ole.

Me olemme ratkaisseet uuden, ylimääräisen tilan ongelman meille sopivalla tavalla.

Olohuoneemme vieressä oleva kirjastohuone, joka aikaisemmin oli makuuhuoneemme, on nyt muuttunut jooga- ja meditaatiohuoneeksi.

Tosiasia on, ettei huoneessa joogata tai meditoida, mutta tuollaisen nimen antaminen kuulostaa huvittavan mahtipontiselta ja ärsyttävältä. Ainakin se hermostuttaa teinien kanssa eläviä ystäviämme.

Emme siis tehneet toista sohvallista olohuonetta. Huoneen kiinteät kirjahyllyt täyttyivät kirjoista ja cd-levyistä. Lattialle hankimme kaksi japanilaista tatamia.

Olen lattialla viihtyvä tyyppiä. Tatamilla voin naputella tietokonetta, kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Tarvittaessa voin ottaa pikaiset päikkärit. Kun alusta on tarpeeksi kova, niiltä 13 minuutin mittaisilta unilta tekee mieli herätä. Ja tatamilta on myös suora yhteys olohuoneen televisioon.

Nytkin köllöttelen tatamilla ja naputtelen tätä tekstiä. Musiikki pauhaa sisällä ja kesäsade ulkona. Siihen muuten liittyy yksi ylimääräinen aistikokemus. Kostea kesäsää tekee ilmeisen hyvää tatameille, tämä kuivatun heinän tuoksu on huumaava.

Koska tyhjät tilat vaativat uudenlaisia ratkaisuja, on luontevaa tehdä pieniä ostoksia. Silloin voi ajaa esimerkiksi sisustustavarataloon, josta ei koskaan pääse ulos ilman rapsakkaa laskua. Ja kyllä, ostoskärryssä oli myös serviettejä ja kynttilöitä. Nauratti.

Ostoslistalla olleet metallikaapit eivät vaatineet kuin muutaman ylimääräisen akkuporakoneella tehdyn reiän. Helppo nakki, vaikka tuskan hiki tuli.

Nyt toinenkin uudistettu tila voi päätyä järkevään käyttöön – puolisoni ompelustudio-tilaksi. Puolisoni iloitsee omasta huoneestaan, joka hänelle tyhjeni juniorin muutettua omaan kotiinsa. Olen muuten huomannut monen naispuolisen ikätoverini iloitsevan samasta asiasta. Olemme monet samassa vaiheessa.

Merkillepantavaa näissä uusissa tiloissa kuitenkin on, että ne ovat lähes koko ajan sotkuisia. Jouduin siirtelemään tavaroita selkäni taakse kuvia ottaessani.

Kun teini ei enää ole sotkemassa, kuka täällä oikein sotkee?

Koti Vapaa-aika

Pitkä liitto

5.6.2017

Tänään vietän puolisoni kanssa hopeahääpäivää. Se tarkoittaa neljännesvuosisataa, ja on ihmiselämässä aika pitkä aika.

Olen jo etukäteen iloinnut tapahtumasta. Siksi minulta on monta kertaa kysytty, mihin tällainen liitto perustuu.

Minulla ei ole vastausta. On muutamia ajatuksia, jotka joko voivat olla totta tai sitten ne eivät ole.

Ensinnäkin uskon tuuriin. Meillä on käynyt hyvä mäihä. Elämä ei ole tuonut meille mitään isoja vastoinkäymisiä. Helppo tässä on porskuttaa.

Toiseksi uskon hyvään valintaan. Minä valitsin hyvin. Puolisollani on pitkä pinna.

Tosin minä en sitä valintaa tainnut tehdä. Minä yritin kovasti valita – ketä vaan. Puolisoni sitten valitsi.

Kolmanneksi uskon… No enpä uskokaan.

Nyt mennään jo niin hepposilla jutuilla, että nämä ovat ihan mutua.

Ehkä meillä on ollut halua ja tahtoa. Halua usemmassakin mielessä. Parisuhde tarvitsee seksiä. Välillä voi olla kuivia kausia, mutta välillä on hyvä paneskella tai muuten iloita seksistä yhdessä. Se erottaa parisuhteen monesta hyvästä ystävyyssuhteesta.

Sen sijaan en usko, että pitkässä liitossa ei olisi tai saisi olla eripuraa. Meillä ainakin on.

Ei siitä ole kuin reilu kuukausi, kun nukuin muutaman yön eri huoneessa, kun puoliso oli mielestäni törttöillyt. Mutta se ei tarkoita, että mitenkään olisin kyseenalaistanut kokonaisuutta. Kunhan nyt päästelin höyryjä ja näytin olevani kiukkuinen.

Jep, kiukkuisena voi hyvin mennä nukkumaan. Aamulla voi vielä herätäkin kiukkuisena. Kyllä se jossain välissä helpottaa. Ehkä.

Ainakin jos siellä taustalla on sitä halua olla yhdessä.

Meillä on paljon luottamusta. Saamme tehdä ja mennä.

Sillä ystävät ovat tärkeitä. Heidän kanssaan pitää viettää aikaa. Myös ilman puolisoa. Puolisoni ei tarvitse olla minulle kaikkea mahdollista. Meidän täytyy antaa toisillemme tilaa tehdä omia juttujamme.

25 avioliittovuodessa olemme muuttuneet paljon. Molemmat. Se on aika selvää. Siihen olemme molemmat tarvinneet tilaa ja mahdollisuuksia.

Muutos on jatkuvaa, joten ilmeisesti muutumme koko ajan enemmän toisemme kaltaisiksi. Ainakin ajattelemme usein aivan samalla tavalla. Onko se sitten tottumusta?

Ja mistä sitä tietää, köpsösti meillekin voi vielä käydä.

Tosiasia on, luin sen jostain, että jokainen parisuhde päättyy tragediaan. Joko tulee ero tai toinen kuolee. Toivottavasti tänään ei kumpaakaan.

PS. U – rakastan sinua. Joka päivä. Joskus vähemmän, usein enemmän. Kuten olet sanonut, olen mies joka tekee arjesta juhlaa, ja juhlasta arkea.

PS 2. Loma alkoi. Kun tulet töistä, olen tapaamassa vanhoja työkavereita. Juhlitaan tätä päivää vaikka keskiviikkona.

Koti

Käty

8.3.2017

”Huhuu?”

”Onks kukaan kotona?”

Ei ole, ei ole. Koti on tyhjä. Nyt on omaa aikaa. Musa soimaan, telkkari auki, tietokone käden ulottuville ja huikopalaa naamariin. Tällainen porsastelevan huoleton elämä on ollut lapsiperheessä kortilla. Ei ole ketään valvomassa, eikä kukaan halua minulta mitään.

Kun ruoka-aikaan ei ole ruokailijoita, sisäinen kotitalousopettajani hiljenee. Ruoan kokkaaminen kahdelle ihmiselle on tylsää.

Yhdelle ihmiselle kokkaaminen on sietämätöntä.

Jotain vuosia sitten, kun muu perhe lomaili, vietin aikaa yksin kesäleskenä. Vastasin vain omasta syömisestäni. Mitä sitten söin? Viikon ajan pyttipannua. Samalta lautaselta. Samalla haarukalla. Join yhdestä lasista. Viikon lopuksi huuhtaisin ne puhtaiksi.

Eivät ne, likainen lautanen, haarukka ja lasi, siinä tiskipöydällä mitään sisustuksen kukkasia olleet, mutta kukaan ei ollut niitä katsomassa. Toisaalta kun puoliso oli yksin kotona, hänellä oli tiskipöydällä avokomposti.

Yksin ollessa ei tarvitse miellyttää ketään muuta.

Nyt tilanne on samanlainen. Meitä on toki kaksi, mutta työvuorot eivät ole synkassa. Syömme siis omilla aikatauluillamme.

Parissa viikossa ruokavaliomme on mullistunut.

Olemme syöneet jo monta kertaa uuniranskalaisia. Parasta aikaa uunissa lämpiävät kuvan lankkuperunat. Olen villi, enkä ollenkaan urautunut – välillä lankkuperunoita, eikä pelkkiä ranskalaisia.

Perunasalaatista on tullut osa ruokavalioamme. Sitä on tosi kätevä levitellä paahtoleivälle. Päälle muutama tippa tulista Sriracha-kastiketta ja pari tomaattiviipaletta. No joskus yllätyksellisesti muutama kurkkuviipale.

Pahimpaan hätään ostin Vihikset, lihattomat lihapiirakat.

Ravitsemuksellisesti tämä on umpikuja. Siksi tälle täytyy tulla stoppi. Mutta ei ihan vielä, nyt olemme jonkin aikaa vastuuttomia.

Meillä on käty, kämppä tyhjänä.

Koti

Elvis has left the building

3.3.2017

Koti on tyhjä.

No ei koko koti, mutta nuorimmaisen huone. Jäljellä ovat viimeiset rippeet muuttokuormasta. Nekin lähtevät varmasti pian.

Sitten on jäljellä tyhjä huone.

Nuorimmainen kertoi haluavansa muuttaa omilleen. Minä vähän naureskelin, sillä en uskonut hänellä olevan mahdollisuuksia asuntoon.

Hän etsi vuokrattavat asunnot netistä. Löysi vapaan asunnon. Kirjoitti hakemuksen. Sai asunnon. Kahdessa päivässä!

Sunnuntaina näin asuntohakemuksen, ja keskiviikkona repullinen tavaraa ja makuupussi lähtivät pojan mukana uuteen osoitteeseen.

Olin hölmistynyt. Olen edelleen hölmistynyt.

Ei tämä näin toimi! Nuorison pitää tuskailla ja miettiä vaihtoehtoja. Vastoinkäymisten täytyy kasvattaa luonteenlujuutta. Pitää yrittää ja epäonnistua. Pitää yrittää uudelleen.

Mielessäni pyörivät anoppini käyttämät vanhatestamentilliset sanonnat. Ne kaikki, joissa on joku opetus nuorisolle. Sillä tämä tuntuu nyt aivan liian helpolta.

Joudun ehkä kuitenkin miettimään asennettani. Onko todella niin, että vastoinkäymiset jalostavat? Vai onko niin, että vastoinkäymiset ovat inhottavia ja tekevät elämästä hankalaa? Että oikeastaan on ihan fakta, että niitä vastoinkäymisiä riittää joka tapauksessa ja pienet onnenkantamoiset tuntuvat uskomattoman mukavilta. Voisiko tämä olla sellainen?

Muistelin myös omaa ensimmäistä kotiani. En todellakaan muuttanut siihen niin, että minulla oli kaikki asiat täysin kunnossa. Päin vastoin. Olin varmasti aika vastuuton 18-vuotiaana.
Itse asiassa en ehkä halua tässä niitä vuosia niin paljon muistella. Ne vastuuttomat muistot voivat jäädä sinne 80-luvulle.

Huone on tyhjä ja totuuden nimissä minun on tunnustettava, että on ikävä. 20-vuotta yhteisen kodin jakamista lasten kanssa on päättynyt. Olo on haikea.

Puoliso aikoo sijoittaa ompelukoneen tyhjäksi jääneeseen huoneeseen pysyvästi.

Luulen, että olemme lapsiperhearkea elävien ystäviemme mielestä aika ällöjä – meillä on jooga- & meditaatiohuone ja ompelukonehuone. En muuten  joogaa tai meditoi kotona.

Mutta voin esittää, että hyvin menee.

Koti Vapaa-aika

Pari sanaa siivoamisesta

23.2.2017

Hiihtolomaviikko alkaa olla lopussa. Olen ollut suuren osan viikosta kotona. Nyt olisi siis ollut aikaa panna paikat kuntoon. Kiinnittää tauluille koukut, siivota vaatehuone ja kellari…

Niin ei ole tapahtunut.

Tauluja olen katsellut reilun vuoden lattian rajassa. Jäävät ehkä pysyvästi sinne.

Onneksi on ollut pakkasta, niin ei ole tarvinnut ajatellakaan ikkunoiden pesemistä. Se on selkeästi yliarvostettu homma.

Näin keväällä aurinko paistaa matalalta, kuinka armoton kevätaurinko onkaan, ja näyttää kodin jokaisen tahmean kohdan, jokaisen likaläiskän ja harmaat ikkunat. Kiusaus hoitaa ikkunat puhtaiksi on suuri.
Mutta nyt ei pidä antaa periksi.

Se menee nimittäin ohi. Aurinko paistaa koko ajan ylempää, eikä pian enää edes huomaa ikkunoiden harmautta. Pikasiivouksen voi tehdä sälekaihtimilla, noin, mukavan hämäräksi meni taas.

Olen pessyt kotini ikkunat yhdeksän vuoden aikana muistaakseni kaksi kertaa. En usko, että olen pääsemässä kotitalousopettajien Hall of Fameen.
Röpöjen kotitalousopettajien ehkä.

Siivoaminen on ylipäätään yliarvostettua. Nyt siihen on saatu liitettyä vielä jonkinlainen ajatus kontrollista elämään. Kun kotisi on siisti ja järjestyksessä, myös elämäsi on järjestyksessä.

Ikään kuin elämän voisi saada järjestykseen. Sehän on pelkkä illuusio.

Tavaraan ei tietenkään pitäisi takertua. Tavaraan ei pidä kiintyä. Tavaraa pitää hankkia tarpeeseen. Sen mitä hankit, hankit käyttöä varten. Tai kauneuden tähden.

Me ihmiset kuitenkin olemme yhtä kuin ne tavarat, jotka meillä on. Tavarat määrittelevät minuuttamme.

Heijastamme omaa elämäämme tavaroidemme kautta. Pukeudumme vaatteisiin, jotka miellyttävät meitä. Viestitämme muille ihmisille, että tällaisia olemme.
Syömme ruokia, jotka kertovat millaisia arvoja meillä on. Ylipäätään valitsemme asioita, jotka sopivat arvomaailmaamme.

Tietysti kuluttajina luomme itsemme uudestaan koko ajan. Nyt ostan luomua, seuraavaksi lapsityövoimalla tehdyt farkut.

Harvalla meistä on hyvin perusteltua ajatusmallia, millaisia tavaroita ja palveluita kulutamme ja käytämme. Ainakin oma kuluttajakäyttäytymiseni on aika pinnallisella tasolla. Hämään itseni uskomaan, että tekisin jotenkin perusteltuja päätöksiä. Fiilikseen ne taitavat eniten perustua.

Toisaalta tarvitseeko sen olla sen kummemmalla tasolla?

Meillä koti on täynnä tavaraa.

Olisi siis ollut tarvetta siivota vaatehuone ja ripustaa taulut.
Tällä viikolla olen kuitenkin makoillut lattian tasolla tatamilla ja kuunnellut musiikkia. Olen tavannut ystäviä, joita olen nähnyt liian harvoin.
Viikonloppuna ehdin vielä käydä jänismetsällä.

Koti

Lada-lapsuus

18.1.2017

Minulla on iso auto. Tarpeettoman iso ainakin.

Tiedän kyllä, mitä sen sanotaan kompensoivan.

Selittelen V6-bensasyöpön omistamista metsästysharrastuksella. Käyn metsällä muutaman kerran vuodessa, joten iso auto ei järjellä ajateltuna voi liittyä siihen. Auto on kuitenkin mukava ajaa, se tuntuu turvalliselta ja nelivetoisena siitä on muutaman kerran ollut hyötyäkin.

Oikea syy tähän autoon on Lada-lapsuus

Lapsuudesani perheemme auto oli aina Lada-merkkinen. Vapaassa järjestyksessä muistan ainakin seuraavat Ladat: vaaleansininen, valkoinen, viininpunainen ja vaaleanvihreä farmarimallinen. Taisi siellä yksi Nivakin olla. (Voi olla, että nämä autot ovat sellainen lapsuuden valemuisto. En ehkä oikeasti muista niitä.)

Ei Ladoihin liittynyt mitään poliittista ideologiaa, vaikka joku naapuri niin taisi uskoakin. Rahaa oli vähän, sitä ei autoon laitettu. Sen sijaan niillä olemattomilla rahoilla ja (olemattomilla) Ladoilla suhattiin lomilla pitkin Eurooppaa. Se muuten on asia, josta olen vanhemmilleni todella kiitollinen.

Lada oli 1970-luvulla auto, jonka sai edullisesti. Ilmeisesti isäni myös oppi vuosien mittaan aika näppärästi korjaamaan niitä Ladoja. Lapsuusmuistoissani niitä nimittäin rassattiin aika paljon.

Ikävä kyllä aikuisena huomasin näiden Ladojen jotenkin jääneen vaivaamaan mieltäni. Tarvitsin korjaavan kokemuksen.

Lapsiperheen liikkumisessa auto on näppärä apuväline.

Vajaa 20 vuotta sitten nelihenkinen perheemme tarvitsi auton. Lähdin autokaupoille ja kysyin puolisoltani olisiko hänellä jotain vaatimuksia menopelille. Hän kielsi minua ostamasta sinapinkeltaista autoa.

”Selvä se”, minä sanoin.

Huristin kotiin kirkkaan turkoosilla Skodalla. Skoda lausutaan skeida.

Auto toki helpotti lapsiperheen liikkumista, mutta mikään ajonautinto se ei ollut. Skodalla ohitettiin vain alamäessä, myötätuulessa, kun aurinko paistoi ja oli hyvää onnea mukana.

Skoda ei ollut korjaava kokemus.

Seuraava auto jo oli. Uusi, kaupasta ostettu Ford. Pieni se oli, mutta se oli uusi ja hieno. Sitten tuli tämä kolmas auto.

Eihän se automiesten mielestä ole kummoinen, mutta minulle Kia Sportage edusti kaikkea mahdollista hyvää.

Edusti. Tytär muutti edustaa-verbin imperfektimuotoon.
”Isä, miksi se kirjoitetaan Kia, mutta lausutaan kiiatti?”

Se 70-luvun Fiat 124 ei ollut kovin kaukana Ladasta.

Koti Musiikki

Hyvää joulua

23.12.2016

Opettajan joululoma alkoi, on siis aikaa potea flunssaa.

Tässä sängyllä maatessa on ollut aikaa miettiä joulujuttuja. Minähän olen ns. jouluihminen.

Tein monta vuotta toimituspäällikkönä joululehteä, olen ikään kuin sisällä skenessä.

Joululehtiaikoina joulu alkoi minulla viimeistään huhtikuussa. Siitä tahti kiihtyi lokakuun loppupuolelle. Kun lehti oli valmis, joulu oli ohi. Kaksi kuukautta ennen oikeaa joulua.

Hyvä minulla kuitenkin oli, joulua oli vain kuusi kuukautta. Päätoimittaja vietti ikuista joulua. Hänen oli pakko tehdä alustavat suunnitelmat jo reilua vuotta aikaisemmin, jotta lehteen saatiin kuvattua lunta ja oikeanlaista valoa. Valo nimittäin muuttuu kuukaudessa, vaikka vielä sitä ei nyt uskoisi. Kevät on tulossa.

Olen oppinut ottamaan joulun aika rennosti. Sehän on jo vietetty etuajassa. Olen oppinut, että vähemmän on enemmän.

Ensiksikin, imurointi on siivous. Ja sen hoitaa puoliso. Tänä vuonna hän uhkasi myös nihkeäpyyhkiä lattiat. Minun osaltani siivous on hoidettu.

Kynttilät ovat valaistus. Äiti kertoi tuovansa laatikollisen kynttilöitä tullessaan.

Joulun aikataulu on löyhä.

Juu, piti olla mökillä, missä kaikki kotiin unohtunut on unohtunutta. Ketään ei voi tavata. Siellä vaan ollaan. No, nyt homma ei onnistunut, joten hoidetaan tämä aikataulujuttu sitten kotona.

Joulurauha katsotaan muutaman korttelin päässä perheen kanssa. Sauna. Ruokaa ja juomaa perheen kanssa. Ruoan jälkeen ei mitään ennen Tapaninpäivää. Ehkä ei vielä silloinkaan.

Ruokahommat jaetaan. Äitini hoitaa kalat ja kinkun. Saarioinen laatikot. Minä muutaman salaatin ja jälkiruoan. Superhelppoa.

Yritän joka joulu ostaa jonkin mielenkiintoisen joululevyn. Tänä vuonna sen olisi pitänyt olla Aino Vennan Joulu, mutta päädyinkin muutama vuosi sitten ilmestyneeseen Weeping Willowsiin. Christmas Time Has Come on hyvä. Vähän kuuluu kaikuja Elviksestä.

Joulumusiikissa oikeastaan tiivistyy koko joulun idea – kaiken pitää olla niin kuin aina ennenkin. Siksi joululehtiä tehdessäni opin nopeasti, ettei uudistajan jouluun kannata liikoja panostaa. Me ihmiset haluamme joulultamme pysyvyyttä. Kukaan ei kaipaa mitään uudistuksia.

Poikani kysyikin ivallisesti, koska viimeksi on tehty jotain uutta joulumusiikkia. Minä pinkaisin selaamaan levyhyllyä, ja muutama kappale sieltä tarttui. Tracey Thornin Joy, Smith & Burrowsin When The Thames Froze ja Fingersnapin Merry Christmas Is You. Nekin ovat jo muutaman vuoden vanhoja.

Sen verran uudistusta sitten.

Yksinkertaistaminen ja olennaiseen keskittyminen. Niillä joulu rakentuu.

Hyvää joulua!

PS. Jos tästä sohvalta tokenen, kipaisen levykauppaan ja ostan sen Aino Vennankin, sillä se on erinomainen joululevy. Ostan, sillä suoratoistona musiikki ei ole sama juttu, mutta siitä vaahtoan jossain toisessa blogitekstissä.

Koti Työ Vapaa-aika

Mieli mataa

16.11.2016

Kuuluun siihen isoon osaan suomalaista, joka masentuu.
Luulin tietysti, että en kuulu. Olin väärässä.

Töistä minä sen sain. Vaikka taisi myös talven pimeydellä olla osuutta asiaan.

Ensin tein ihan järkeviä hommia, mukavien ihmisten kanssa.
Sitten en osannut sanoa uusille töille ”Ei”.
Sitten töitä oli aika paljon. Ulkona oli pirun pimeää, koko ajan.
Sitten hommat vähän mättivät työkavereiden kanssa.
Sitten itkeä pillitin työterveyslääkärin vastaanotolla.

Sinne menin, kun puoliso hermostui mieheen, joka nukkui 14 tuntia vuorokaudessa. Siis kaiken ajan työn ulkopuolella. Töiden jälkeen petiin, ja unta palloon. Joskus yöllä heräsin, mutta aika pian uni taas maittoi.

Työterveyslääkäri antoi droppia.
Nämä mielialalääkkeet tuntuvat olevan ihan tehokkaita. Olo koheni heti.
Tuttu lääkäri kysyi paljoko syön lääkettä. Hän naurahti annokselleni, oli kuulemma pienikokoisen vanhuksen annos. Minulle se riitti.

Kun olo tuntui hyvältä (=kesä), lopetin lääkkeet.

Onneksi mielialalääkkeitä syödessäni puolisoni pakotti minut myös joogaan.
Se oli täydellinen juttu minulle. Pää tyhjeni. Joogassa minulla ei ole huolia eikä murheita. No nämä kilot tietysti hankaloittavat, mutta en anna niiden olla este. Keskityn vain hengittämiseen. Mielessäni ei pyöri ylimääräisiä ajatuksia.
Jotain tutkimuksiakin on tehty joogan vaikutuksesta masennukseen.

img_2027

Koska olen kovapäinen ja perusteellinen ihminen, en tietenkään oppinut kerrasta.
Hankin masennuksen uudelleen. Tässä voin sanoa, että itse hankin.
Moni muu masennuksen taipuvainen ei varmasti itse voi asiaan vaikuttaa.
Olin edellisen masennusjakson jälkeen jatkanut elämääni kuten aina ennenkin. Helpostihan sitä silloin päätyy uudelleen samaan jamaan.

Toisella masennuskierroksella onneksi tiesin jo paremmin mitkä ovat oireet, ja mitä silloin pitää tehdä.
Ensin lääkärin puheille. Tällä kertaa halusin välttää lääkkeet, ja juttelin enemmän psykologin kanssa. Sitten joogaa ja kirkasvalolamppua.

Joku voi saada apua lievään masennukseen Mielenterveystalon ohjeilla.

Minulle toinen lievä masennus tarkoitti myös kouluttautumista uusiin töihin.

Nyt kun syksy on synkimmillään, olen huomannut tuttuja merkkejä.
Se tarkoittaa aamun lehden lukemista kirkasvalon kanssa, ja kolmea viikottaista joogakertaa.

Odotan joulua.

Osoitteesta mielenterveystalo.fi löytyy apua moneen muuhunkin mielenterveyden pulmaan.

img_2028

Koti

Jännät ratkaisut kotona

9.11.2016

Eikö olekin hieno?

Se on meillä kylpyhuoneessa oleva uusi vesi-installaatio. Hienosti on siinä käsienpesualtaan alapuolella kaikkien ihailtavana.

Kun tytär näki, hän nauroi ja totesi sen kauniisti lorottavan kohti suihkutilan viemäriä. ”Pieni puro, melkein.”

Lisäsin installaatioon ämpärin.

Tosiasiassa tämä on jo versio 2.0. Siinä ensimmäisessä ei ollut tätä suutinosaa, joten se ikävästi kasteli varpaat kun pesi käsiä tai hampaita.

Kävi nimittäin niin, että viime lauantaina sain sellaisen pienimuotoisen kotitalousopettajakohtauksen, ja päätin siinä aamusaunan päätteeksi pestä koko saunan. 
Puoliso nappasi ideasta kiinni ja aloitti kylpyhuoneen puolella pesuoperaation.

Näinkin voi vapaapäivän aamun viettää.

Siinä me saunanraikkaina hääräsimme, raivokkaasti, kohti puhdasta kylpytilaa.

Minä kävin oikein tomerana myös käsienpesualtaan kimppuun. Niin tomerana, että huuhtomisvaiheessa altaan alapuolelta ruikki reippaasti vettä varpaille.

Olin pessyt altaan niin puhtaaksi, että rikoin sen.

Jos asiasta haluaa myönteisiä puolia löytää, niin esimerkiksi sen, että tässä pesuoperaatiossa tuli huomattua, kuinka törkyisen likainen altaan vesilukko oli. Noin seitsemän vuoden likainen. Kahdeksan?
Mutta kuka tässä kohdassa voi nostaa käden ylös ja kertoa vesilukon olevan priimakunnossa? Niinpä.

img_2032

Koska tämä vesi-installaatio luotiin lauantaina, niin jo tiistaina sain lähdettyä rautakauppaan. Tomerana menin.

Minä: ”Onko teillä vesilukkoja?”
Myyjä: ”Tuossa hyllynpäädyssä ovat.”

Minä siihen kaiveleman rapisevasta hedelmä-vihannespussista rikkinäistä (likaista) vesilukkoa. Tutkin ja vertailen vesilukkoja.
Löydän sopivan.

Minä (parhaalla putkimiesäänelläni): ”Tämä meni rikki (esittelen vanhaa vesilukkoa), niin onko tämä nyt uusi vastaava? Että saanko tähän tökättyä sen putken pään kotona? Kun siinä ei ole kierteitä.”
Myyjä: Joo, ihan on sellainen normi 320:n putki.”
Minä (en enää yhtään putkimieltä kuullostavana): ”Onko täällä nyt se liitin, että saan kiinni?”
Myyjä: ”On, on.”

Minä kassan kautta kotiin.

Hienosti meni.

Ja oliko siinä ne sopivat putkenpäät? Että oliko kaikki tarvittava?

Eipä ollut, vaan on uusi matka rautakauppaan luvassa.

Meillä on sitten tällainen vesi-installaatio. Eihän vasta ole kuin keskiviikko.

Koti Musiikki Vapaa-aika

Yksin kotona

30.10.2016

Puoliso lähti tyttöjen kanssa Tallinnaan. Ei ehkä olisi kannattanut.

Koska yksin ollessani tarvitsin pientä piristystä ja lähdin kävelylle.

Poikkesin ihan vaan muutamalle kirpputorilla ja yhteen second hand -kauppaan.

Nyt soi jytä!