Yhteishyvä
Kategoria

Työ

Työ

Erityisen tavallinen erityisopen päivä

17.11.2017

Uusi työ on ollut melkoista matalalentoa. Olen innoissani. Tässä hommassa riittää opittavaa. Tällä viikolla minulla oli esimerkiksi tällainen päivä.

8.00 Ennen koulun alkua oppilaan huoltaja soittaa ja kertoo, ettei oppilas ole tulossa opiskelemaan, sillä hän nukkuu aamulla. Sovin että tapaamme myöhemmin samalla viikolla.

9.00 Tapaan toisen oppilaan sovitusti kirjaston ulkopuolella. Työskentelemme tiiviisti puolentoista tunnin ajan. Oppilas ei tuona aikana ehdi vaipumaan ajatuksiinsa, sillä minä prässään ja innostan häntä parhaani mukaan. Taitava nuori ihminen!

Tunnin aikana yhdeltä oppilaaltani tulee viesti, että hän on tulossa koululle, ja häntä pitäisi tulla vastaan. Oppilaani on koulukammoinen eikä yksin pysty tulemaan koulurakennukseen sisälle. En ehdi ajoissa reagoida, mutta oppilas on kuin onkin päätynyt koulun sisäpuolelle  ja opiskelun pariin. Hieno juttu!

Varaan tunnin lopuksi työskentelyyn sopivan tilan kirjastosta ensi viikon tapaamisten ajaksi.

Olen aamuyöllä saanut työpuhelimeeni viestin, ettei yhdellä oppilaallani ole oppikirjaa. Olen nyt yhteydessä kyseisen koulun opettajaan ja pyydän häneltä kirjan. Sovin noutavani kirjan tästä toisesta koulusta iltapäivällä, kun ajan koulun ohi.

10.45 Ajan ykköskouluuni. Siellä tapaan oman oppilaani luokassa, jossa kollegani opettaa. Oma oppilaani on tutustumassa, jos hän tässä luokassa pystyisi työskentelemään.
Samalla keskustelen luokan muiden oppilaiden kanssa. Yhden kanssa vaihdamme kielen englantiin, sillä siinä samalla hän voi näyttää osaamistaan. Ja todella näyttääkin. Monet yläkouluikäiset oppilaat puhuvat todella hyvää englantia. Paljon parempaa kuin minä puhun.

Nykyisen peruskoulun idea on, että oppilas näyttää osaamisensa. Jos ei vielä osaa, harjoittelee vähän ja näyttää osaamisensa sitten. Myös omat kokemukset ja ajatukset oppimisesta ovat tärkeitä. Ikävä kyllä suuri osa oppilaista ei vielä ole tajunnut sitä, ettei harjoituksia tehdä opettajaa varten. Harjoituksia tehdään, jotta opittaisiin.

11.00 Käyn syömässä ja tapaan vilaukselta rehtorin. Kilometrikorvausten hakeminen on mutkikkaiden käyttäjätunnusten takia kesken. Minulla on satoja kilometrejä työmatkoja ajettuna, mutta uskon järjestelmään. Kyllä tämäkin asia ajan kanssa hoituu.

11.30 Naputtelen suunnitelman seuraavan viikon oppilastapaamisista. Kalenterissa onkin jo aika lailla merkintöjä erilaisista verkostotapaamisista. Lähetän oppilailleni sähköisiä kutsuja tulla tapaamaan minua.

11.45 Ajan oppilaan luo, joka opiskelee kotona. Hyvä puolitoistatuntinen rupeama, jonka aikana hän tekee englannin kokeen, ja me yhdessä pureudumme Yhdysvaltain sisällissotaan. Googlen Classroom toimii meillä oppimisympäristönä aika kivasti, vaikka käytämme myös oppikirjoja.

13.30 Oppitunnin jälkeen ajan hakemaan toiselta koululta sen yhden oppilaan kirjan. Samalla tapaan tämän koulun opon ja päivitän pikaisesti hänen kanssaan muutaman oppilaan opiskelutilanteen. Yhteistyön täytyy olla mutkatonta, jotta oppilaiden opetusjärjestelyt saadaan hoidettua mahdollisimman hyvin. Minun oppilaani ovat niitä, jotka eivät jostain syystä kouluun päädy lainkaan.

13.50  Ajan ensimmäistä kertaa tapaamaan kotiopetuksessa olevia lapsia. Vaikka Suomessa ei ole koulunkäyntipakkoa, oppivelvollisuus on, ja kunnan täytyy seurata oppimisen edistymistä. Olenkin ns. tutkiva opettaja. Oloni on kuin Sherlock Holmesilla. Tosin ilman huippuälykkyyttä. Ehkä Frank Drebin?

14.00 Käymme mukavan pedagogisen keskustelun keittiön pöydän ääressä. Ehdimme keskustella lähes kaikista oppiaineista. Kannustan lapsia opiskelemaan ja muistutan huoltajalle, että hän pitää huolta kaikkien oppiaineiden etenemisestä. Tapaamme keväällä uudelleen muutaman kerran.

15.10 Ajan takaisin varsinaiseen työpisteeni opettajien yhteissuunnitteluajan mukaiseen tapaamiseen. Kuulen ajatuksia koulun valinnaiskurssien järjestämisestä.

Klo 16.05 Lähden ajamaan kotiin. Muutamia viestejä pitää vielä lähettää huoltajille ja oppilaille. Mielestäni on paikallaan, että nämä yläkouluikäiset osallistuvat itseään koskevien päätösten tekemiseen ja siinä samalla oppivat kantamaan oman vastuunsa asioiden hoitamisesta.

Aika tavallinen päivä nykyisessä työssäni. Opettamista päivään osui aika vähän. Autolla ajamista hirmuisen paljon. Monta palloa oli ilmassa, päässä monta muistettavaa asiaa. Liian vähän oli aikaa olla oppilaiden kanssa. Se jäi vähän ärsyttämään.

Oppilaani ovat pääsääntöisesti nuoria, jotka eivät jostain syystä voi tai halua käydä opiskelemassa koulurakennuksessa. Arvostan työnantajaani, koska se on halukas etsimään jonkinlaisen vastauksen tähän ongelmaan.
Ratkaisu en tietenkään ole yksin minä, vaikka teen parhaani. Onneksi kanssani tekee yhteistyötä monet muuta tahot: aineenopettajat, opot, rehtorit, psykologit, kuraattorit, terveydenhoitajat, lääkärit ja muut hoitavat tahot. Heillä kaikilla olen nähnyt ammattimaista ja rehellistä kiinnostusta auttaa nuoria.

Tapaan monia oppilaitani kirjastojen tiloissa. Kirjastojärjestelmä Suomessa on fantastinen! Saamme kirjastossa tilan käyttöömme, jossa voimme rauhassa opiskella. Samalla oppilaani ovat kuitenkin tulleet pois kodeistaan, ja osallistuvat yhteiskunnan toimintaan. He tapaavat muita ihmisiä.

Päivä ei ollut mitenkään erikoisen pitkä. En väitä olevani työn raskaan raataja. Intensiivinen läsnäolo jokaisessa hetkessä vaatii kuitenkin keskittymistä.  Tämänkin päivän päätteeksi otin pikku torkut tatamilla. Onnellisena.

Työ

Man machine

29.10.2017

Poskeni hehkuvat innosta. ”Kato, täältähän tämä löytyy!”

Olen innostunut. Ilokseni myös oppilaani vaikuttaa kiinnostuneelta.

Aina ei ole näin.

Opettamisessa iso osa on innostumista. Kun opettaja tietää asiastaan hän voi antaa oppilailleen jotain oppikirjoja, kirjoja, videoita tai nettiä enemmän. Opettaja voi antaa perustellun näkemyksen, ja kannustaa oppilaita haastamaan opettajan näkemyksen.

Voi syntyä keskustelua. Vuorovaikutusta.

Siihen opettaminen perustuu – vuorovaikutukseen. Ilman vuorovaikutusta jokainen voisi itsekseen hakea tarvittavan tiedon.

Tällä viikolla muistin taas tämän perusjutun. Opettaminen on nimenomaan vuorovaikutusta. Siihen tarvitaan kaksi tai useampi ihminen. Opettaminen ei ole tiedon tai taidon siirtämistä. Opettaminen on asioiden ihmettelemistä, tutkimista, vaihtoehtojen etsimistä ja löytämistä. Yhdessä.

Siihen tarvitaan myös se oppilas.

Se unohtuu minultakin, ärsyttävän usein. En opeta yksin, vaan yhdessä oppilaitteni kanssa.

Toisaalta kokonaisuuteen liittyy myös oppilaan osuus. Välillä oppilaat eivät muista, että heitä opettaa ihminen. Ihminen, jolla on on hyviä ja huonoja päiviä. Ihminen, jolla on tunteita.

Oppilaat eivät usein tunnu tajuavan, miten suuri vaikutus heillä on opettajiinsa. Innostunut oppilas siirtää minut opettajana uudelle tasolle. Silloin en suorita työtäni, vaan tempaudun mukaan.

Vuosia sitten jouduin kertomaan oppilailleni, että en koulupäivän päätteksi kytke itseni luokan kaapissa oleviin piuhoihin ja ala suunnitella seuraavaa koulupäivää. Että minullakin on elämä. Sellainen elämä, johon oppilaat eivät mitenkään liity.

Koulupäivien aikana oppilaat kuitenkin ovat työni ydin. Jos he hoitavat oman osuutensa hyvin, minä hoidan omani entistä paremmin.

Opettajan ammattitaitoon kuuluu tietysti lisätä oppilaiden innostumista. Olipa oma fiilis mikä hyvänsä, oppilaita pitäisi kannustaa eteenpäin. Aina se ei onnistu, mutta joskus innostunut opettaja saa palautteena innostuneita oppilaita. Silloin ollaan opettamisen ytimessä.

Kiitos tästä viikosta oppilaani. Olin innostunut. En tehnyt töitä koneena.

PS. Blogin otsikko viitaa Kraftwerkin hienoon levyyn ja sen nimikappaleeseen.

Koti Työ Vapaa-aika

Joka vanhoja muistaa

13.10.2017

Olin loukkaantunut.

En ymmärtänyt, miksi sain sellaista palautetta. Aiheettomasti.

Kirjoitin viestin:

Hei

Olen saanut elämäni aikana monenlaista palautetta. Olen saanut sitä ammattilaisena tekemästäni työstä, ja tietysti myös yksityishenkilönä, ihan vaan ihmisenä.

Sinun tänään antamasi palaute oli pitkään aikaan asiattomin ja tarpeettomin.

Usein palautteella halutaan ohjata ihmistä muuttamaan hänen toimintaansa. Sinun antamasi palaute ei sellaista tunnetta minulle aiheuttanut. Päin vastoin, pahoitin mieleni.

En työskentele kyseisessä luokkatilassa yksityishenkilönä, vaan olen suorittamassa minulle annettua työtehtävää opettajana. Tuon työn on minulle rehtori esimiehenä määrännyt.

Olen työskennellyt tiloissa asianmukaisesti ja huolellisesti. Olen huolehtinut, ettei luokkatila jää opetuskertojeni jälkeen sotkuiseksi tai muuten huonoon jamaan.

Olemme työskennelleet opetussuunnitelman puitteissa, tarkoituksena on ollut, että oppilaat oppivat heille elämässään tarpeellisia tietoja ja taitoja. Olen pyrkinyt ohjaamaan oppilaita parhaani mukaan.

Tilasta poistuessani olen lukinnut kaikki ne ovet, jotka ilman avainta saa suljettua. Minulle ei ole annettu avainta, sillä niitä ei koulussa ole.

Senhän sinä tiesitkin, sillä pyysin sinua jo aiemmin jättämään ovet auki, jotta oppilaiden kanssa voimme työskennellä. Ikävä kyllä et ole usein muistanut jättää työtiloja avoimiksi. Mistäkö tiedän sen – olen toistuvasti joutunut ensimmäisen tunnin jälkeen pyytämään avaimen lainaan joko apulaisrehtorilta tai kouluisäntä on tullut avamaan ovet.

Toivon, että osaat antaa palautetta muissa tilanteissa eri lailla. Toivon, että osaat hetkeksi pysähtyä ja sitten kertoa, mitä mieltä olet. Toivon, että esimerkiksi oppilaiden kanssa saat asiat selvitettyä keskustelemalla ja kannustamalla, etkä määräämällä.

Itse asiassa olen aika varma, että osaat. Olethan koulutettu ammattilainen. Tämän täytyi olla yksittäinen huonon päivän lipsahdus.

Siksi toivotan sinulle aurinkoisia päiviä.

Ystävällisin terveisin,

Ari

Löysin tämän joitain vuosia sitten kirjoittamani palautekirjeen kollegalle. Hän oli tuolloin asiattomasti huomauttaunut minulle, miten väärin olin työskennellyt hänen luokkatilassaan.

En palautettani silloin antanut. Ajattelin, että asian käsitteleminen olisi vain pahentanut tilannetta.

Asia on siepannut siitä asti. Nyt lyhensin ja muokkasin palautteen tähän. Ei tuo teksti mitenkään solvaava ole. En kuitenkaan ole varma, että sen lähettäminen olisi parantanut tilannetta. Todennäköisesti tein fiksusti, kun en lähettänyt kirjettä.

Loukatuksi tulemisen tunne on väkevä. Tapauksesta on monta vuotta, ja silti muistan sen tunteen. Sanoja en muista, mutta asenteen kyllä.

Miten näissä tilanteissa sitten kannattaisi toimia?

Varmaan ensiksi kannattaisi miettiä kaikessa rauhassa, onko loukkaantuminen tarpeellista. Josko tarkoituksena ei ollutkaan loukata? Entä jos tarkoituksena todella oli antaa palautetta, jonka muuttaisi minun huonoa toimintaani?

Jos joku pystyy loukkauksen takaa näkemään hyvät tarkoitusperät, niin onnea ja menestystä hänelle. Minä en selvästikään ole niin laajakatseinen. Juttu jäi ja jää risomaan.

Sosiaalisessa mediassa näitä ei ainakaan kannata vatvoa. Loukkaantuminen ja valittaminen ovat asioita, joita ei tarvitsisi henkilöihin liittyen jakaa missään julkisesti. Instituutiot ovat eri juttu.

Yksi vaihtoehto on keskustella jonkun luotetun kanssa. Se voi olla kollega, ystävä tai puoliso. Mutta puolison kanssa valittaminen kannattaa jättää ihan minimiin. Jos jokaisen valituksen ja harmituksen vuodattaa puolisolle, se vaikuttaa varmasti myös parisuhteeseen. Kuka haluaa elää valittajan kanssa? Ja kyllä, jatkuva valittaminen on asennekysymys. Vastoinkäymiset voivat olla myös satiirin aihe.

Entäpä keskustelu loukkaajan kanssa? Se voi olla kiusallista, ja keskustelu voi karata asiattomuuksiin. Työpaikalla keskusteluun voi ottaa mukaan esi- tai luottamusmiehen. Tai jonkun muun puolueettoman henkilön. Ystävien, sukulaisten ja puolison kanssa juttu on kinkkisempi. Toisaalta silloin molempien osapuolten toive ratkaisusta on usein samansuuntainen. Olkoonkin, että verisimmät loukkaantumiset taitavat usein sattua perhepiirissä.

Oman asenteen on joka tapauksessa paikallaan olla sovitteleva ja molempia tyydyttävään ratkaisuun pyrkivä. Kannattaa opetella pyytämään anteeksi. Vaikka vaan varmuuden vuoksi. Hemmetti että se onkin vaikeaa. Mutta anteeksipyynnön jälkeen keskustelu on aina helpompaa.

Toistan, anteeksi pyytäminen on hankalaa. Mutta se on taito, ja sen voi oppia.

Yksi, uskomattoman kätevä, vaihtoehto on unohtaminen. Tietoinen unohtaminen toimii kaltaisillani lahopäillä usein oikein hyvin.

Tämän kirjoituksen myötä aion unohtaa entisen kollegani puheet. Enkä aio kaivella muistini sopukoista muitakaan vastaavia tilanteita.

Sen sijaan Sinä, joka tunnet minun loukanneen Sinua. Olen pahoillani. En usko, että tarkoitukseni oli tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä. Olin hölmö ja tein/sanoin tyhmästi. Anteeksi.

PS. Tietysti anteksipyynnön pitää olla henkilökohtainen. Minä vasta harjoittelen.

Musiikki Työ

Kirjain kerrallaan

6.10.2017

Näetkö mielessäsi tätä blogia kirjoittavan sellaisen rennon huolettoman miehen, joka tupakkatakissaan hioo kristallinkirkkaita lauseita? Ajatteletko että siellä sitä ammattilainen tekee töitä? Homma hanskassa?

Kuva tupakkatakkisesta miehestä on nimittäin valheellinen.

En pidä itseäni kummoisena kirjoittajana. Toki näpyttelen näitä tekstejä, mutta kirjoittajana en itseäni pidä.

Asetan viikko toisensa perään itselleni tavoitteen: ”Kirjoita jotain.” Kirjoittaminen on aina hankalaa, mutta toistaiseksi teksti on syntynyt. Lopputulos on tietysti epätasainen. Välillä teksti kulkee, välillä ei.

Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Pienen verryttelyn jälkeen näppis voi yllättäen kuitenkin laulaa. Hitaalla puskemisella voin päästä flow-tilaan, jossa ajatus kulkee ja aika katoaa. Sen luulisi olevan kirjoittamisen ihannetila. Se ei ole.

Flowssa tulee kirjoitettua ihan höpön löpöä. Silloin tulee toistettua samaa ajatusta useamman virkkeen verran. Ajatus on sama, sanat muuttuvat. Virke toisensa perään. Samaa. Huttua.

Mutta tajunnanvirtana kirjoitettu juttu voi olla muokattavissa. Jossain kohtaa tekstiä voikin olla ajatus. Se pitää jalostaa, se pitää muokata uudelleen.

Olen törmännyt samaan ongelmaan myös oppilaiden kanssa. Moni nuori pitää kirjoittamista tavattoman hankalana. Moni ei usko, että osaisi kirjoittaa mitään. Moni ei usko, että osaisi kirjoittaa tarinaa.

Koska he eivät usko, he eivät kirjoita. Epäonnistumisen riski on liian suuri.

Kirjoittaminen on kuitenkin tapa jäsentää maailmaa. Se on tapa järjestää omia ajatuksia.

Kokeilin yhden ryhmän kanssa kuvista kirjoittamista. Näytin netistä mieleeni juolahtaneita kuvia. Vessaharja, panssarivaunu, tulppaanikimppu, kirves, leikkaussali. Oppilaat alkoivat kirjoittaa asioista, joita he näkivät. Hetken kuluttua kirjoittaminen oli muuttunut tarinan kirjoittamiseksi. He koristelivat tarinaansa näyttämilläni kuvilla, mutta heidän mielikuvituksensa vei heidät mennessään. Kirjoittaminen sujui.

Usein aika auttaa kirjoittamisessa. Kirjoitan tekstistä raakaversion ja jätän sen muhimaan ainakin vuorokaudeksi. Yritän saada etäisyyttä tekstiin. Jonkin ajan kuluttua voin suhtautua siihen rennommin. Näen siinä ehkä jotain hyvää, jotain ituja paremmasta. Joka tapauksessa tekstin muokkaaminen on muuttunut helpommaksi. Teksti ei enää tunnu niin henkilökohtaiselta. Voin sörkkiä tekstiä.

Jokainen teksti vaatii työtä. Jokainen teksti vaatii hiomista. Mikään teksti ei ole valmis, mutta jossain välissä siitä pitää päästää irti. Se hetki hirvittää.

Minut kirjoittaminen pitää nöyränä. Se on asia, joka muistuttaa minulle, etten ole valmis. En osaa kaikkea. En voi paukutella henkseleitä.

Siksi minun on tärkeää kirjoittaa.

PS. Kirjoittaessa kuuntelen lähes aina musiikkia. Se sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Marc Almondin uusi levy Shadows and Reflections sopii mainiosti paitsi kirjoittamiseen, myös rauhalliseen perjantai-iltaan. Se sopisi myös kuvitteelliselle tupakkatakkimiehelle.

PS2. Marc lainasi käsialanäytteensä tämän blogin kuvaksi.

Työ

Pomon katse

22.9.2017

Rehtori näkee minut ruokalan lasioven läpi. Tiivis katse porautuu minuun, minä yritän näyttää rennolta.

Ovi aukeaa ja pomo huikkaa minulle: ”Tuletko tapaamaan minua ruokailun jälkeen?”

No eihän se mikään kysymys ole.

”Totta kai.”

Syyllisyys on jo hiipinyt takaraivooni. Kollega vieressä toteaa rauhallisesti: ”Tuskin se mitään vakavaa on.”

Vaan miten minä siitä voin olla varma?

Miten nopeasti oma mieli tekeekään tepposet. Olen sekunneissa ehtinyt miettiä mahdolliset katastrofit. Niitä ei pitäisi olla. Olen tehnyt työni ihan hyvin. Ei pitäisi tulla pyyhkeitä.

Olen opetellut työelämässä pitäytymään aika kaukana pomoista. Lähtökohtani on ollut, että työn pitää puhua puolestaan. Siihen en tarvitse pomon seurassa hengaamista.

Jos pomon kanssa synkkaa, mikään ei tietenkään estä viettämästä aikaa hänen kanssaan. Eräs entinen pomoni muuttui ajan kuluessa ystäväkseni.

Varmaan jotkut työkaverit uskoivat meidän keskustelevan työjutuista. Moni ehkä luuli, että minä yritin kieli ruskeana parantaa asemaani töissä.

Omasta suunnastani katsottuna totuus oli toinen. Yhteisten työvuosien aikana ehti sattua ja tapahtua, joten yhteistä kokemuspintaa oli, ja on edelleen, paljon. Meitä kiinnosti monet samat asiat, ja niistä riitti pälätettävää. Emme me kovin läheisiä ole, emme soittele tai ole yhteydessä yhtenään. Mutta on edelleen mukava tavata muutaman kerran vuodessa ja keskustella.

Ihmisiähän pomotkin ovat. Mutta liika läheisyys tuntuu helposti kummalliselta. Taisin oppia sen vähän erikoisella tavalla. Aikoinaan yhden työpaikkani toimitusjohtaja ilmoitti minulle rehvakkaasti kesken firman juhlien, että nyt Ari lähdetään vähän toisiin ympyröihin.
Minä siihen innokkaana: ”Ehdottomasti!”

Hetken kuluttua istuin toisessa baarissa pomoni kanssa, joka juttelun lomassa sujautteli seteleitä tanssityttöjen rintaliiveihin ja pikkupöksyjen kuminauhan alle.

Minä olin lähtenyt suunnittelemaan firmalle uusia juttuja. Ymmärsin kuitenkin alle viidessä minuutissa, ettei kaltaiseni perheellinen mies niissä ympyröissä pärjäisi. Tuon pomon kanssa hengaaminen olisi vaatinut minulta uhrauksia.

En sitten rehtorin kansliaankaan kiitänyt. En hotkinut ruokaani. En lopettanut keskustelua kollegoiden kanssa.

Ruokailun jälkeen kuitenkin suuntasin askeleeni kansliaan. Rehtori jo käveli minua vastaan.

”Nyt on hoppu. Tässä sinulle pieni lahja. Flunssakausi on täällä, ja haluan muistaa uutta opettajaa tällaisella pienellä käytännön apuvälineellä.”

”Kiitos!”

Rentouttavaa viikonloppua!

Työ Vapaa-aika

Ar(k)i ja matematiikka

14.9.2017

Paljonko on 15 kertaa 200?
Entä 12 kertaa 65?
Se kaksi kertaa.
Lisätään vielä 17 kertaa 105.

Suunnilleen tällaisia laskuja lasken päivittäin oppilaitteni kanssa. He ovat usein sitä mieltä, ettei matematiikalla ole mitään merkitystä oikeassa elämässä.

No kuvitellaan sitten joku tapahtuma teoriassa. Esimerkiksi näin se voisi olla matematiikan kirjassa:

Arilla on neljä levyhyllyä. Yksi on 2 metriä leveä ja siinä on 15 hyllyä. Kaksi muuta ovat 65 senttimetriä leveitä ja niissä on 12 hyllyä. Neljäs hylly on 105 senttimetriä leveä ja siinä on 17 hyllyä. Paljonko Arilla on levyhyllyä?

Ensin muutetaan kaikki hyllyt senttimetreiksi.

Sitten tehdään yhtälö:

15 x 200 cm + 2 x 12 x 65 cm + 17 x 105 cm
= 3000 cm + 1560 cm + 1785 cm
= 6345 cm

Tässä muistettiin laskusääntöjä, joten kertolaskut laskettiin ensin.

Vastaus: Arilla on 6345 cm levyhyllyä.

Koska yksi cd on aika tarkkaan yhden senttimetrin levyinen, Arilla on reilu 6000 cd-levyä.

Nyt aletaan päästä asiaan, mutta ihan vaan teoriatasolla edelleen mennään.

Arin isoin levyhylly romahtaa.

a) Montako prosenttia Arin levyistä täytyy siirtää toiseen paikkaan?
b) Montako levyä se on?

Prosenttilasku on tehtävä erikseen.

Siis montako prosenttia 3000 on 6345:stä?

3000 cm / 6345 cm x 100 % = 47,28 %

Vastaus a) Arin täytyy siirtää noin 47 % levyistään toiseen paikkaan.

B-kohdassa on tietysti pieni kompa, sillä kappalemäärän voi helposti päätellä jo edellisen tehtävän perusteella.

Vastaus b) Suurimmassa levyhyllyssä on hyllyä 3000 cm. Kun yksi cd on yhden cm:n levyinen, levyjä on hyllyssä 3000.

Tämä teoriaosuus ei nyt varsinaisesti ilahduta tämän matematiikan kirjan Esimerkki-Aria. Enkä usko, että Esimerkki-Arin puolisokaan kiljuu riemusta.

Että menestystä vaan oppilaille sinne yläkoulun puolelle, kun mietitte mitä hyötyä matematiikasta on.

Nyt esimerkiksi Esimerkki-Ari on käytännössä epätoivoinen, ihan vaan muutaman laskutoimituksen jälkeen.

PS. Esimerkki-Ari myös mittaili hyllyjen pituuksia. Arvelen, että hän voi saada matematiikasta ihan kelvollisen arvosanan.

Työ

Näppis laulamaan

7.9.2017

Olen siirtynyt takaisin omieni pariin. Olen työskennellyt kuukauden yläkouluikäisten kanssa, teinien kanssa. Se on minun jengini.

Teineissä on energiaa. He haastavat, eivätkä päästä helpolla. Mutta teinien kanssa on myös mahdollista pärjätä. Minä hoen päässäni mantraa: ”Ole aito. Ole se, mikä olet. Älä yritä liikaa. Ole aikuinen. Älä pelkää.”

Ihmisten kanssa oleminen on usein aika yksinkertaista, ja teinit ovat ihmisiä. Jos esimerkiksi mokaa, kannattaa heti pyytää anteeksi. Ei kannata selitellä, ei kannata syyttää jotain toista tai olosuhteita. ”Anteeksi, toimin väärin.”

Uusi Image-lehti käsittelee koulua. Lehdessä opetusneuvos Martti Hellström kuvailee koulun tilaa aika osuvasti. Koulun on pakko muuttua.

Osa kouluista muuttuukin hengästyttävällä vauhdilla. Osa muuttuu hitaammin. Uuden opetussuunnitelman vuoksi kaikilla kouluilla on kuitenkin velvoite muuttua.

Olen yrittänyt sisäistää uuden opetussuunnitelman ydintä opetukseeni.

Opettaja ei enää kerro millainen maailma on. Opettaja auttaa oppimisessa. Kaikki tieto on saavutettavissa. Opettajan ei tarvitse osata kaikkea, opettajan ei tarvitse edes tietää mistä tieto löytyy. Opettajan pitää kuitenkin opettaa tiedon hakemisen taitoja ja tiedon käsittelyn taitoja.

Yritän toimia niin, että nuoret ymmärtävät miksi he opiskelevat.

He eivät opiskele minua varten. He opiskelevat itseään varten. He eivät tee tehtäviä, jotta minä näkisin heidän tehneen tehtäviä. He tekevät tehtäviä, jotta he oppisivat.

Heidän pitäisi oppia huomaamaan, milloin he ovat oppineet. Heidän pitäisi itse oppia tietämään, miten hyvin he asiat osaavat.

Opettajana minun pitää myös muistaa, etteivät nuoret tule kouluun tyhjästä, eikä koulun pidä olla tyhjä.

Suurin osa oppilaista tulee kouluun päivittäin omasta kodistaan. Koulun pitäisi ottaa koti mukaan kouluun. Enkä nyt tarkoita vanhempainiltoja ja kevätjuhlia.
Meidän opettajien pitäisi opetella viestimään kotien kanssa mutkattomasti ja suoraan.

Uskon, että vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä menestyy opettaja, joka noudattaa yleisiä sosiaalisen median toimintatapoja. Suoraa ja rehellistä viestintää, jolla haluaa kertoa rehellisesti missä nyt mennään. Paljon asiaa, paljon ammattitaitoa, huumoria ripauksittain.

Kouluissa on usein viestintää liian vähän, ja viestit ovat liian muodollisia. Koulu on viestinnässään virallinen, viranomainen. Viranomais-opettajan on helppo piiloutua ammatin taakse, vaikka nyt voisi olla ihan vaan ihminen. Ihminen, jonka luokse oppilas haluaisi tulla oppimaan.

Sellaiselta opettajalta vaaditaan innostumista. Ihmis-opettaja ei voi piiloutua roolin taakse. Ihmis-opettajan on oltava läsnä. Sellaisen opettajan koulu ei ole tyhjä.

Voi olla, että olen enemmän huuhaa-opettaja. Voi olla, että en osaa opettaa. Olen tullut kouluun toisenlaisen työhistorian kanssa. Minulla on vasta vähän kokemusta koulusta. Mutta koulun ulkopuolisessa maailmassa pitää olla ammattilainen, ja pitää olla myös ihminen. Jos mokaa, virhe pitää tunnustaa ja sitten korjata.

Koulun ulkopuolella pitää kertoa uudelleen ja uudelleen mitä on tekemässä ja miksi sen tekee.

Joten nyt, myös sinä kollegani, näppis laulamaan. Vielä emme ehkä tätä viestintähommaa osaa, mutta mekin opimme.

Työ

Jännäkakka

7.8.2017

Ensi yönä en nuku. Jännittää.

Minulla alkaa kolmas syksy opettajana. Se tarkoittaa myös kolmatta kertaa uutta koulua. Uutta työyhteisöä. Olen joka syksy aloittanut uudessa paikassa. Huomenna se on taas edessä.

Luulisi, että nyt jo osaan ottaa tilanteen rauhassa. Kattia kanssa.

Olen paniikissa.

Unissani olen jo tehnyt yövuoroa. Joka yö uudet oppilaat ja uudet työkaverit. Olen ollut aamuisin ihan poikki.

Kävin jo toukokuussa  tutustumassa uuteen työpaikkaani. En muista tavanneeni yhtäkään ihmistä. Höpöttelin niitä näitä ja yritin vaikuttaa normaalilta.

Kummallista on, että olen ulospäin suuntautunut ihminen ja silti jännitän. Minun on yleensä helppo tavata uusia ihmisiä. No niitä on nyt luvassa – kollegat ja oppilaat. Satoja uusia kasvoja.

Olen huono muistamaan ihmisten kasvoja. Olen huono yhdistämään nimet kasvoihin. Minun on muistettava hymyillä. Ja kyseltävä uudelleen ja uudelleen ihmisten nimiä.

Uuden työn aloittamisessa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä.

Minulla on koulutus tähän hommaan. Olen työskennellyt opettajana jo useamman vuoden. Minulla on työkokemusta muistakin töistä. Olen kirjoittanut hakemuksen, jossa kerroin mitä osaan ja millainen ihminen olen. Olen käynyt haastattelussa, jossa minua testattiin vielä lisää. Olen kertonut itsestäni niin avoimesti kuin mahdollista.

Minut valinnut esimies tietää, kenet hän on työhön valinnut.

Aikoinaan, kun työskentelin televisiokokkina, jännitys oli sietämätöntä joka kerta ennen lähetyksen alkamista.

Kävin vessassa kolme tai neljä kertaa ennen omaa osuuttani. Selvisin kuitenkin jokaisesta lähetyksestä. Siellä minua auttoivat toiset ammattilaiset. Varmasti niin käy myös uudessa työssä.

Hoen itselleni, ettei minun heti tarvitse osata kaikkea. Kaikki ymmärtävät, etten heti osaa kaikkea. Minun on luotettava siihen.

Fakta on, että olen ihan pihalla muutaman viikon ajan. Sen jälkeen olen vähän sekaisin pitkän aikaa. Joskus tammikuussa voin ehkä tietää, mitä olen tekemässä.

Viimeisenä vapaapäivänä on mietittävä yksityiskohdat kuntoon – tukka siistiksi, mitä vaatteita päälle? Ainakaan en voi pukea samoja vaatteita kuin viime vuonna. Pitäisikö hankkia uusia? Se on nyt myöhäistä. Mitä pitää pukea päälleen, jotta näyttää rennolta, mutta asiantuntevalta? Vähän boheemilta, mutta siistiltä ja itsevarmalta?

Tästä tulee vielä pitkä ilta.

Olen täyttänyt tämän viimeisen päivän kaikella turhalla, joka blokkaa turhat ajatukset. En ole antanut itselleni mahdollisuutta ajatella huomista.

Päivä on sujunut mallikkaasti työkalupakkeja siivoamalla. Olen myös kiinnittänyt tauluja seinään. Iskuporakone sopii hyvin tunnelmaan.

Kohta kevyt iltapala, sohvalla muutama sivu kirjaa ja sitten ajoissa lakanoiden väliin. Kahdeksan tuntia unta ja levänneenä töihin. Suunnitelma on hyvä ja toteutusta vaille valmis. Siinä on toki pari mahdollista muuttujaa.

Olen valmis.

Aamulla voin sitten käydä vessassa useamman kerran. Jännittämässä.

Työ

Soseena

1.6.2017

En voi ottaa kuvaa, sillä kuvan ottamisesta kiinnostuisi koko ala-asteen ruokala. Oppilaani ruoka-annos on sekä koominen että itkettävä. Lautasella on nakkikastikkeen pieni pala nakkia, vieressä hitunen perunankuorta ja suikale salaattia.

Mietin taas kerran, täysin typertyneenä, lasten itse ottamia ruoka-annoksia.

Eihän tämä aihe oikeastaan tähän toukokuun loppuun liity, loma alkaa. Mutta tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista, joihin olen kahden vuoden koulutyön aikana jatkuvasti törmännyt.

Kouluruokaa pidetään itsestäänselvyytenä. Se ei maksa mitään.

Tai maksaa se.

Se maksaa meille kaikille veronmaksajille. Se maksaa myös minulle joka päivä vajaa neljä euroa. Se ei ole paljon. Saan sillä hinnalla mahani täyteen.

Mutta mistään nautinnollisesta ruokahetkestä on turha puhua. Lasten ruokailu ei kauaa kestä, selvä se, tuon alussa mainitsemani annoksen saa leviteltyä lautaselle hetkessä. Siksi survon ruokaa suuhuni niin nopeasti kuin mahdollista. Samalla seuraan lasten ruokailua ympärilläni.

Ruokailu muistuttaa auton tankkaamista huoltoasemalla. Eikä tällä paussilla nautita kahvia. Tänä vuonna en ole nauttinut yhdestäkään työlounaastani, mutta on pakko syödä. Minä tankkaan ruokaa, jotta jaksan ajaa päivän loppuun.

Ihmettelen miten lapset jaksavat.

Teoriassa me kaikki iloitsemme maksuttomasta kouluruoasta. Syystä. Se on varmasti yksi väline estämään eriarvoistumista. Se on tapa tutustuttaa lapset suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoasta saa energiaa, sitten jaksaa taas opiskella.

Mutta kouluruoan arvostus on alamaissa.

Ruoka on muuttunut isoksi asiaksi elämässämme. Me määrittelemme itseämme ruoan kautta. Me valitsemme mitä syömme, ja mitä emme syö. Me annamme lapsille mahdollisuuden valita, mitä he syövät ja mitä he eivät syö. Enkä tarkoita nyt erityisruokavalioita.

Minä puhun tykkäämisestä. Me saamme päättää mistä pidämme ja saamme syödä sen mukaisesti. Myös koulussa.

Minä en oikein tykkää siitä.

Enkä kuitenkaan toivo, että palaamme kouluruoassa muutamia kymmeniä vuosia taakse päin. Yök, se makkara-perunasoselaatikko puistattaa vieläkin. Sitä oli pakko ottaa ja sitä oli pakko syödä. Mutta on tässä yhteiskunnan tarjoamassa ruokasysteemissä jotain aika haastavaa.

Varma konsti lisätä kouluruoan arvostusta olisi tehdä siitä maksullinen. Se ei ole mahdollista, sillä kouluruoan maksuttomuuden takaavat laki ja asetukset. Onneksi.

Syödään ja opitaan yhdessä – kouluruokasuositus on julkaistu tänä vuonna. Siihen kannattaa tutustua. Ainakaan minä en ole pystynyt toteuttamaan murto-osaa edes niistä tavoitteista, joita suosituksen mukaan kouluruokailun ohjaukseen liittyy:
”Ruokailun yhteydessä annettavan ohjauksen keskeinen tavoite on, että oppilas saa myönteisiä kokemuksia ruokailusta, motivoituu ja tottuu valitsemaan suositusten mukaisesti koostettuja ja itselleen riittäviä, omaa energiantarvettaan vastaavia aterioita. Lisäksi tavoitteena on, että oppilas oivaltaa aterioiden ja ruokailutilanteen merkityksen hyvinvoinnilleen – terveydelle, vireydelle, jaksamiselle ja yhteisölliselle vuorovaikutukselle.”

No, lapset muistuttavat kasveja.

Jokainen opettaja sen tietää, oppilaat kasvavat kesän aikana, kahdessa kuukaudessa, valtavasti. Kotiruoka ja aurinko tekevät ihmeitä?

Työ

Paukut loppu

27.5.2017

Kouluvuoden viimeinen viikko, piinaviikko, on alkamassa. Sekä opettajat että oppilaat ovat tässä vaiheessa lukuvuotta kaikkensa antaneita. Tarvitsemme kaikki lomaa.

Minulle on jo vinoiltu, kuinka raskas se viikko onkaan. ”Menette varmaan taas saunaan, ja paistatte vohveleita. Joko on pullataikina tehtynä?”

Oh, ne temput on jo käytetty. Nyt on luvassa viisi päivää, jolloin pitäisi olla järkevää tekemistä. Oppilaat tietävät, että arvosanat on annettu. Oppikirjoistakin on jo luovuttu. Ne kiertävät uusiokäyttöön ensi vuodeksi.

Jossain yleisopetuksen luokassa oppilaat kestävät muutokset. He nauttivat epätyypillisistä koulupäivistä, jolloin voi tapahtua mitä vain. He iloitsevat aikatauluttomuudesta.

Minun luokallani ei ole niin. Nämä oppilaat saavat turvaa junnaavasta arjesta, jatkuvuudesta, tutuista rutiineista. Siitä, että asiat tehdään aina samalla lailla. Että he voivat aina ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Siksi esimerkiksi koulun vappuhulinat muutama viikko sitten tarkoittivat meillä oikeasti hulinoita. Minun oppilailleni päivä, jolloin toiminta etenee improvisaatiolla, tarkoittaa kaaosta oman pään sisällä. Kaaos oman pään sisällä tarkoittaa kaaosta käyttäytymisessä.

Nyt meillä kaikilla alkaa olla paukut lopussa. Mutta me tiedämme, että vielä pitää tsempata muutama päivä.

Onneksi on yksi asia, joka sopii meille kaikille. Voimme suunnata koulun läheiseen metsään.

Huomasin jo syksyllä, kun harjoittelimme suunnistusta, miten hyvin lapset viihtyvät metsässä. Eivät he sinne ensisijaisesti halua mennä, mutta kun sinne on päästy, moni asia muuttuu.

Metsässä on loputtomasti mahdollisuuksia. Jokainen lapsi voi edetä metsässä haluamallaan tavalla. Yksi hyppii kiveltä kivelle, toinen roikkuu jokaisessa oksassa. Keppi käteen ja huitoen eteen päin.

On myös mahdollista, että opimme jotain metsäretkellä. Voimme kerrata ympäristöopin aiheita, miettiä ilmansuuntia, vuoden kiertokulkua, laskea etäisyyksiä.

Näille minun oppilailleni uuden opetussuunnitelman ilmiöoppiminen ei voi olla pitkä projekti. Heillä ei riitä kärsivällisyys siihen. Mutta kokonaisuuksien hahmottaminen nopeassa tahdissa voi hyvinkin onnistua.

Ja jos emme jostain syystä pääse luontoon, tuomme luonnon luoksemme.
Virolaisten kalasääskien pesäpuuhat ovat luontoa parhaimillaan.

Ja tietysti norppalivekin täytyy katsoa.

PS. Koulujen kannalta elokuvien ja televisio-ohjelmien tekijänoikeudet ovat kaamea sekamelska. Uskon, että monessa koulussa tekijänoikeuksia rikotaan jatkuvasti, vaikka asiasta ei juuri puhuta. Yle Areenan ja Elävän arkiston
kotimaiset televisio-ohjelmat ovat opetuskäytössä sallittuja. On kuitenkin huomioitava, etteivät Yle Areenan video- tai teatterilevityksessä olevat elokuvat tai mainokset ole.

Lisäksi luvallista katsottavaa tarjoaa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Komisaario Palmun erehdys oli hitaan kerrontansa vuoksi meidän luokallemme rauhoittava kokemus. Eikä vanhojen mainosten vauhti päätä huimaa. Ehkä ne huipentavat viimeisen kouluviikkomme.