Yhteishyvä
Kategoria

Työ

Työ

Soseena

1.6.2017

En voi ottaa kuvaa, sillä kuvan ottamisesta kiinnostuisi koko ala-asteen ruokala. Oppilaani ruoka-annos on sekä koominen että itkettävä. Lautasella on nakkikastikkeen pieni pala nakkia, vieressä hitunen perunankuorta ja suikale salaattia.

Mietin taas kerran, täysin typertyneenä, lasten itse ottamia ruoka-annoksia.

Eihän tämä aihe oikeastaan tähän toukokuun loppuun liity, loma alkaa. Mutta tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista, joihin olen kahden vuoden koulutyön aikana jatkuvasti törmännyt.

Kouluruokaa pidetään itsestäänselvyytenä. Se ei maksa mitään.

Tai maksaa se.

Se maksaa meille kaikille veronmaksajille. Se maksaa myös minulle joka päivä vajaa neljä euroa. Se ei ole paljon. Saan sillä hinnalla mahani täyteen.

Mutta mistään nautinnollisesta ruokahetkestä on turha puhua. Lasten ruokailu ei kauaa kestä, selvä se, tuon alussa mainitsemani annoksen saa leviteltyä lautaselle hetkessä. Siksi survon ruokaa suuhuni niin nopeasti kuin mahdollista. Samalla seuraan lasten ruokailua ympärilläni.

Ruokailu muistuttaa auton tankkaamista huoltoasemalla. Eikä tällä paussilla nautita kahvia. Tänä vuonna en ole nauttinut yhdestäkään työlounaastani, mutta on pakko syödä. Minä tankkaan ruokaa, jotta jaksan ajaa päivän loppuun.

Ihmettelen miten lapset jaksavat.

Teoriassa me kaikki iloitsemme maksuttomasta kouluruoasta. Syystä. Se on varmasti yksi väline estämään eriarvoistumista. Se on tapa tutustuttaa lapset suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoasta saa energiaa, sitten jaksaa taas opiskella.

Mutta kouluruoan arvostus on alamaissa.

Ruoka on muuttunut isoksi asiaksi elämässämme. Me määrittelemme itseämme ruoan kautta. Me valitsemme mitä syömme, ja mitä emme syö. Me annamme lapsille mahdollisuuden valita, mitä he syövät ja mitä he eivät syö. Enkä tarkoita nyt erityisruokavalioita.

Minä puhun tykkäämisestä. Me saamme päättää mistä pidämme ja saamme syödä sen mukaisesti. Myös koulussa.

Minä en oikein tykkää siitä.

Enkä kuitenkaan toivo, että palaamme kouluruoassa muutamia kymmeniä vuosia taakse päin. Yök, se makkara-perunasoselaatikko puistattaa vieläkin. Sitä oli pakko ottaa ja sitä oli pakko syödä. Mutta on tässä yhteiskunnan tarjoamassa ruokasysteemissä jotain aika haastavaa.

Varma konsti lisätä kouluruoan arvostusta olisi tehdä siitä maksullinen. Se ei ole mahdollista, sillä kouluruoan maksuttomuuden takaavat laki ja asetukset. Onneksi.

Syödään ja opitaan yhdessä – kouluruokasuositus on julkaistu tänä vuonna. Siihen kannattaa tutustua. Ainakaan minä en ole pystynyt toteuttamaan murto-osaa edes niistä tavoitteista, joita suosituksen mukaan kouluruokailun ohjaukseen liittyy:
”Ruokailun yhteydessä annettavan ohjauksen keskeinen tavoite on, että oppilas saa myönteisiä kokemuksia ruokailusta, motivoituu ja tottuu valitsemaan suositusten mukaisesti koostettuja ja itselleen riittäviä, omaa energiantarvettaan vastaavia aterioita. Lisäksi tavoitteena on, että oppilas oivaltaa aterioiden ja ruokailutilanteen merkityksen hyvinvoinnilleen – terveydelle, vireydelle, jaksamiselle ja yhteisölliselle vuorovaikutukselle.”

No, lapset muistuttavat kasveja.

Jokainen opettaja sen tietää, oppilaat kasvavat kesän aikana, kahdessa kuukaudessa, valtavasti. Kotiruoka ja aurinko tekevät ihmeitä?

Työ

Paukut loppu

27.5.2017

Kouluvuoden viimeinen viikko, piinaviikko, on alkamassa. Sekä opettajat että oppilaat ovat tässä vaiheessa lukuvuotta kaikkensa antaneita. Tarvitsemme kaikki lomaa.

Minulle on jo vinoiltu, kuinka raskas se viikko onkaan. ”Menette varmaan taas saunaan, ja paistatte vohveleita. Joko on pullataikina tehtynä?”

Oh, ne temput on jo käytetty. Nyt on luvassa viisi päivää, jolloin pitäisi olla järkevää tekemistä. Oppilaat tietävät, että arvosanat on annettu. Oppikirjoistakin on jo luovuttu. Ne kiertävät uusiokäyttöön ensi vuodeksi.

Jossain yleisopetuksen luokassa oppilaat kestävät muutokset. He nauttivat epätyypillisistä koulupäivistä, jolloin voi tapahtua mitä vain. He iloitsevat aikatauluttomuudesta.

Minun luokallani ei ole niin. Nämä oppilaat saavat turvaa junnaavasta arjesta, jatkuvuudesta, tutuista rutiineista. Siitä, että asiat tehdään aina samalla lailla. Että he voivat aina ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Siksi esimerkiksi koulun vappuhulinat muutama viikko sitten tarkoittivat meillä oikeasti hulinoita. Minun oppilailleni päivä, jolloin toiminta etenee improvisaatiolla, tarkoittaa kaaosta oman pään sisällä. Kaaos oman pään sisällä tarkoittaa kaaosta käyttäytymisessä.

Nyt meillä kaikilla alkaa olla paukut lopussa. Mutta me tiedämme, että vielä pitää tsempata muutama päivä.

Onneksi on yksi asia, joka sopii meille kaikille. Voimme suunnata koulun läheiseen metsään.

Huomasin jo syksyllä, kun harjoittelimme suunnistusta, miten hyvin lapset viihtyvät metsässä. Eivät he sinne ensisijaisesti halua mennä, mutta kun sinne on päästy, moni asia muuttuu.

Metsässä on loputtomasti mahdollisuuksia. Jokainen lapsi voi edetä metsässä haluamallaan tavalla. Yksi hyppii kiveltä kivelle, toinen roikkuu jokaisessa oksassa. Keppi käteen ja huitoen eteen päin.

On myös mahdollista, että opimme jotain metsäretkellä. Voimme kerrata ympäristöopin aiheita, miettiä ilmansuuntia, vuoden kiertokulkua, laskea etäisyyksiä.

Näille minun oppilailleni uuden opetussuunnitelman ilmiöoppiminen ei voi olla pitkä projekti. Heillä ei riitä kärsivällisyys siihen. Mutta kokonaisuuksien hahmottaminen nopeassa tahdissa voi hyvinkin onnistua.

Ja jos emme jostain syystä pääse luontoon, tuomme luonnon luoksemme.
Virolaisten kalasääskien pesäpuuhat ovat luontoa parhaimillaan.

Ja tietysti norppalivekin täytyy katsoa.

PS. Koulujen kannalta elokuvien ja televisio-ohjelmien tekijänoikeudet ovat kaamea sekamelska. Uskon, että monessa koulussa tekijänoikeuksia rikotaan jatkuvasti, vaikka asiasta ei juuri puhuta. Yle Areenan ja Elävän arkiston
kotimaiset televisio-ohjelmat ovat opetuskäytössä sallittuja. On kuitenkin huomioitava, etteivät Yle Areenan video- tai teatterilevityksessä olevat elokuvat tai mainokset ole.

Lisäksi luvallista katsottavaa tarjoaa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Komisaario Palmun erehdys oli hitaan kerrontansa vuoksi meidän luokallemme rauhoittava kokemus. Eikä vanhojen mainosten vauhti päätä huimaa. Ehkä ne huipentavat viimeisen kouluviikkomme.

Työ

Ero tuli

5.5.2017

Tänään lähetin viestin:

”Hei huoltajat!

Kävimme tiistaina katsastamassa oppilaiden kanssa uudet opetustilat, joihin luokka siirtyy kesän aikana.

Mutta kuten usein käy, tämä ei ole ainut muutos luokallamme. Minun työni päättyy tämän ryhmän kanssa kesälomalle siirtymisen myötä.

Sain viime keväänä työpaikan vuodeksi. Ikävä kyllä tässä luokassa ei ole avoinna sellaista virkaa, johon minun muodollinen pätevyyteni riittäisi. En halunnut jäädä odottelemaan, miten minun mahdollisesti käy. Siksi hain keväällä pysyvää työpaikkaa, virkaa, muualta. Onnekseni sellaisen sain. Aloitan työskentelyn elokuussa yläasteikäisten parissa naapurikunnan puolella.
 
Meillä on ollut hieno vuosi. Olemme oppineet paljon. Me kaikki, minä myös.

Lukuvuoden alussa ajattelin, että tulen työskentelemään haastavien oppilaiden kanssa.

Totta, minua on haastettu. Eniten olen kuitenkin joutunut haastamaan omia käsityksiäni. Olen tullut lähes joka aamu hyvillä mielin töihin. Syynä siihen ovat olleet oppilaat. Luokallamme on räiskyviä persoonallisuuksia. Ihan kaikki eivät vielä osaa säädellä räiskymistään, mutta personallisuuksia he ovat. Vahvoja, oppivia, osaavia. He innostuvat nopeasti ja heittäytyvät tilanteisiin. He haluavat, että koulupäivät ovat täynnä toimintaa.

Olen opettajana noviisi. Siksi tästä vuodesta on ollut minulle hyötyä. Olen oppinut paljon.

Kiitän teitä huoltajia hyvästä yhteistyöstä. Aina yhteisten asioiden hoitaminen ei ole ollut yksinkertaista, sillä välillä ongelmat ovat olleet haastavia. Minusta on kuitenkin koko ajan tuntunut siltä, että siellä kotona olette uskoneet meidän täällä koulussa yrittävän parhaamme. Meidän tarkoituksenamme on ollut huolehtia siitä, että lapsi oppii. Välillä se on vaatinut tiukempaa otetta, välillä olemme lepsuilleet.

Lapsille olen yrittänyt antaa myönteistä palautetta aina kun siihen on ollut vähänkin aihetta. Olen koko ajan yrittänyt unohtaa menneet huonot hetket, heti sen jälkeen kun ne on käsitelty.

Kiitän teitä tästä vuodesta ja toivotan teille ja huoltamillenne lapsille kaikkea hyvää.

PS. Tietysti teen täysillä töitä lukuvuoden loppuun saakka. Halusin kertoa tilanteeni heti, kun se minulle varmistui. Meille jää nyt lasten kanssa aikaa sanoa hyvästit. Seuraajastani ei vielä ole varmuutta, sillä paikka on auki. Juuri siksi hain vakituista paikkaa.”

Viestin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Hankalampaa oli käydä keskustelu oppilaiden kanssa samasta asiasta. Toisaalta nyt tiedän, että meillä on aikaa keskustella asiasta toisenkin kerran. Lähtöni ei putoa heidän käsiinsä kuin pommi viimeisenä koulupäivänä.

Sitäpaitsi nämä lapset jäävät mieleeni pysyvästi. Lisäksi olen tämän vuoden aikana monta kertaa miettinyt viime vuonna opettamiani oppilaita. Toivonut, että heillä olisi hyvä olla.
Tämän opettajan työ taitaa olla jatkuvaa jäähyväistä. Eivätkä ne jäähyväiset saa tehdä kyyniseksi.

Toinen puoli minusta kuitenkin iloitsee. Syksyllä odottaa uusi työpaikka, ja se paikka on vakinainen!

PS. Tämän tekstin kuvituksena on lappu, jonka löysin työpöydältäni – voiko tuollaisia mussukoita unohtaa?

Työ

Mitta täynnä

27.4.2017

”Vitun homo, sä oot huonoin opettaja ikinä!”
No, kukaan ei ole purrut tai sylkenyt kasvoilleni.

”Sä näytät ihan idiootilta.”
Pari kertaa on vähän lyöty, mutta niitä nyt ei lasketa.

”Paskaläski, sä et osaa opettaa.”
Pieniä tappelunnujakoita on ollut päivittäin, ja ne on pyritty selvittämään välittömästi.

”Älä vittu koske muhun!”
Ketään ei ole tarvinnut pitää kiinni.

”Mitä sä tuijotat? Mee vittuun siitä kyyläämästä.”
Kaikki oppilaat ovat syöneet ruokalassa. Ainoastaan yhtenä päivänä oppilas on pitänyt siirtää syömään aikuisten kanssa samaan pöytään. Siinä samalla kolme muuta oppilasta saivat ansaitusti opettajan pöytäseurakseen, vastoin heidän toiveitaan.
”Sullon ihan ihme ilme, sä näytät vammaselta.”

Normiviikko siis.

Nyt alkaa kuitenkin olla mitta täynnä.

Enkä sano tätä valittaakseni. Olen itse työni valinnut ja viihdyn siinä erinomaisesti.

Mutta tuo jatkuva sättiminen tuntuu pahalta. Loukkaavat sanat, no, ne loukkaavat.

Eikä niitä sanoja voi jättää huomioimatta. Tietysti puutun niihin. Tietysti kerron, että ne tuntuvat pahalta.

En ajattele, että oppilaani olisivat typeriä. Siksi en voi suhtautua heihin naureskellen. En voi vähätellä heidän sanomisiaan tai tekemisiään. Loukkakuset jäävät kuitenkin pyörimään päässäni.

Sanat muokkaavat todellisuutta. Niillä voimme muokata maailman sellaiseksi kuin haluamme. Siksi meistä jokainen voi miettiä, millaisia sanoja käyttää. Jos joku pahoittaa mielensä jostain sanasta, olisiko mahdollista käyttää jotain toista sanaa?

Ja toisaalta, jos joku sana tuntuu itsestä huonolta, voisiko siitä huomauttaa ystävällisesti? Antaa toiselle ihmiselle mahdollisuuden oppia uuden sanan käyttäminen.

Oppiminen vie aikaa, mutta kaikki me opimme.

Onneksi on myös niitä aamuja, jolloin itse jatkaisin pitkävihaisena edellisen päivän alavireisessä tunnelmassa, mutta oppilaat ovatkin hyvällä tuulella. Heille eilistä päivää ei enää ole. Ei, vaikka omassa mielessäni pyörivät edelleen kuullut loukkaukset.

Silloin on parempi heittäytyä hyvän kannateltavaksi ja unohtaa menneet. Silloin kannattaa kertoa oppilaille, että heidän hyvä tuulensa tarttuu.

Hemmetti, että se on vaikeaa.

Työ

Napa pinnalla

20.4.2017

”Muuten meni ihan hyvin, mutta selkäuinnissa navan ei tarvitse olla koko ajan pinnalla.”

Uimaopettajan vinoilu liukui mielestäni kuin vesi hanhen selästä. Olin selvittänyt tieni syvään altaaseen.

Edellisessä postauksessani mietin suomalaista saunakulttuuria ja alastomuutta oppilaiden näkökulmasta.

Näin minä annoin sille oman panokseni.

Vein oppilaani läheiseen uimahalliin saamaan uimaopetusta. Siinä altaan reunalla maha pystyssä tepastellessani uimaopettaja totesi minulle, että opettajakin saa uida.

Ajattelin, että on ihan paikallaan olla samassa tilanteessa oppilaiden kanssa. Tartuin tarjoukseen.

Uimahallin saunan lauteilla mietin, että elämme aika mukavassa maassa, jossa voin mennä uimaan oppilaitteni kanssa. Voin ihan luontevasti olla alasti, enkä ole heti pedofiilileima otsassani.

En usko, että tällainen toiminta on mahdollista kovin monessa muussa maassa. Brittiystäväni totesi minulle aikoinaan, ettei hän ole esimerkiksi nähnyt äitiään ikinä alasti.

Uimahallin uimaopettajat eivät tietenkään päästäneet minua oikaisemaan. Ennen syvään altaaseen pääsyä minun piti näyttää uimataitoni pikkualtaassa. Päästä päähän ja takaisin.
Altaasta noustuani sain uimaopettajilta tuon kannustavan kommentin.

Olin itse asiassa jo aiemmin talvella käynyt uimassa muutaman oppilaani kanssa.

Pienelle opetusryhmälleni ei meinannut löytyä yhteistä kiinnostuksen kohdetta yhdelle viikottaiselle liikuntatunnille. Koulussa ei ollut yhtään vapaata liikuntatilaa. Uiminen kiinnosti oppilaitani. Toinen oppilaistani ei juurikaan osannut uida, ja asia selvästi vaivasi häntä. Tarvetta uimiselle siis oli.

Rehtori lupasi, että  koulu hoitaa maksupuolen. Aloitimme uimahallikäynnit.

Tällä viikolla koko kevään harjoittelu sai palkinnon. Viidesluokkalaiseni ui 25 metriä syvässä altaassa.

Minä en uimista opettanut, itse hän sen oppi. Mutta minä sain olla osallisena onnistumisessa.

Hallilta pois kävellessämme seuralaiseni hymyili kilpaa kevätauringon kanssa. Minä puolestani muistin, miksi tätä työtä teen.

Työ Vapaa-aika

Saunassa teinien kanssa

14.4.2017

Eilen koitti onnenpäivä. Alkoi ansaittu pääsiäisloma.

Loman kohokohta oli päästä tutun saunan lauteille. Kiukaan alta kajasti tulen valoa, ikkunan takana öljylamppu. Lämpö ja hämärä kietoivat minut sisäänsä.

Mietin siinä istuessani, miten hyviä asioita suomalainen sauna ja saunakulttuuri ovat. Miten hienoa on, että istumme alasti lämmön hellittävinä, tasa-arvoisina ja paljaina. Olemme, mitä olemme.

Saunassa noudatetaan käyttäytymiskoodia. Me kasvamme koodiin, me osaamme sen.

Käyttäytymiskoodille on oikeastaan perusteitakin. Käyttäytymiskoodin noudattamisesta seuraa myös ylimääräistä hyvää.

Joku aika sitten käytiin julkisuudessa keskustelua, pitääkö uimahallien saunoissa, ja muissakin yleisissä saunoissa, ottaa uimapuku pois.

Olen kevään aikana käynyt uimassa alakouluikäisten oppilaiden kanssa. Monille pojille, erityisesti  maahanmuuttajataustaisille, alastomaksi riisuminen on kiusallista. Olen siis joutunut ohjeistamaan, että pesulla pitää käydä ennen uimista. Pesulla pitää käydä ilman uimahousuja. Myös saunaan mennään ilman uimahousuja.

Peseytyminen on aina paikallaan. Olen toki kuullut tarinoita, joissa uimahallin allas on pissapaikka. Varmasti sinne joltain pissaa lirahtaakin, mutta en usko kenenkään tarkoituksella käyttävän allasta pissapaikkana.

Ennen uimista pitää pestä pois mahdolliset jarrujäljet takapuolesta ja kosmetiikka kainaloista ja päästä.

Puhtaus on tärkeää. Sen tajuaa jokainen. Niin minä sen oppilaillekin kerroin. Altaaseen mennään puhtaana. Siksi peseydytään ilman uimahousuja.

Saunoissa uimahousuttomuutta on perusteltu allasveden kloorin ja saunan lämmön haitallisen yhdistelmän estämisellä. OK, tähän minun ei tarvitse ottaa kantaa. Olkoon miten on.

Suomalaisen saunakulttuurin hyvä puoli on kuitenkin se, että me olemme tottuneet näkemään erilaisia alastomia kehoja. Me emme ole ainoastaan mainosten ja mahdollisesti myös pornon luoman mielikuvan varassa siitä, millainen keho ihmisillä on.

Saunassa jokainen näkee tahtomattaankin erilaisia kehoja. Me näemme, että ihmisiä on erimuotoisia ja -kokoisia. Erilaisuus on normaalia – normaalia ei ole. Sen näkeminen on jokaiselle lapselle ja nuorelle hyvä asia. Eikä asian muistaminen tee aikuisillekaan pahaa.

Toisaalta olen sitä mieltä, että yhteissuihkujen aika on ohi. Toivon uimahalleihin suihkujen väleihin sermejä. Puolustusvoimissakin varusmiehet saivat vessoihin ovet vuosikymmeniä sitten.

Koululaisille soisin muutenkin oikeuksia yksityisyyteen. Alakouluikäiset eivät näe uimahallivuoroillaan erilaisia kehoja. Siellä ei ole ketään muita paikalla. Eivät ne koulun uimahallivuorot tai liikuntatuntien jälkeiset pakolliset suihkut ketään jalosta, vaikka alasti ollaankin. Paremmin nykynuoriso taitaa puhtaudestaan huolehtia kuin oma ikäluokkani.

Teini-ikäisille haluan kasvurauhan. Kun oma keho muuttuu, sitä ei halua esitellä muille. Teini-ikäiset kylpekööt mökkisaunoissakin uimapuvuissa. Suomalainen saunakulttuuri kestää sen. Aikuisena ehtii siirtyä lauteille nakuna.

Eikä mökkisaunan jälkeen järveen tai mereen pulahtaessa pissavahingolla tai pienellä kakkamerkilläkään ole suurta merkitystä – kalat kakkaavat veteen koko ajan.

PS. Kakkamerkistä tulikin mieleeni. Tietokone toimii taas huollon jälkeen. Muistutan itseäni ottamaan tietokoneesta varmuuskopion säännöllisesti. Ilman varmuuskopiota housuissa olisi varmasti ollut kunnon pökäle.

Työ

Hattu kourassa

23.3.2017

 

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On tammikuun puoliväli ja pääkaupunkiseudun vakituiset opettajanpaikat ovat tulleet haettaviksi.

Nyt on aika naputella paras mahdollinen hakemus, jolla hakea vakituista työpaikkaa, virkaa.

Kaikki sijaisuutta tekevät, tutkintojensa puolesta pätevät alkavat nyt naputella hakemuksiaan.
Millainen ajokortti? Sujuuko taulukkolaskenta? Mitä kursseja olet käynyt? Millainen työkokemus? Ja lopuksi myös se kohta, jossa voi vapaasti kertoa itsestään.

Se on se kohta, jossa minä voin selitellä menneisyyttäni. Asialinjalla mennään.

Minä valmistuin erityisopettajaksi vajaa kaksi vuotta sitten. Minulla on opettajakokemusta aika vähän. Mutta minulla on usko, että nykykoulu ymmärtää, että opettajalla voi olla vähän erilainenkin tausta.
Koska koulu valmistaa elämää ja maailmaa varten, koulussa varmaan ymmärretään elämän ja maailman päälle. Josko sieltä elämän ja maailman puolelta siirrytään myös kouluun päin?

Vaan eipä siirrytä.

Minä lähetän 20 hakemusta, enkä saa kutsua yhteenkään haastatteluun. Tiedän sen nyt maaliskuun puolessa välissä. Hakijoita on paljon. Koulun ulkopuolelta hankitulla kokemuksella ei ole lähtökohtaisesti mitään arvoa.

Toinen juttu on, että vakituisen paikan saa lähes poikkeuksetta se, joka on kyseisen homman sijaisuutta hoitanut. Tavallaan se on ymmärrettävää, toisaalta aika karmaisevaa.

Työpaikkaa pitäisi siis hakea niin, että hakee sellaista sijaisuutta, joka muuttuu vakituiseksi muutaman vuoden sisällä. Sellainen paikka, jonka vakituinen opettaja itse odottelee seuraavaa paikkaansa vapautuvaksi jossain toisessa paikassa. Tai on jatkuvasti sairauslomalla, tai odottelee eläkkeelle siirtymistä.

Systeemi on monessa mielessä älytön, vaikka on siinä jotain lohdullistakin.

Kaikki ovat samassa tilanteessa. Kun paikat on jaettu, voi taas rauhassa odotella seuraavan vuoden hakua. Siinä välissä voi tsuumailla paikkaa, josta vakituinen opettaja olisi lähdössä. ”Jos vaikka syksyn ajan ehtisin sitä tehdä, niin vakipaikka voisi hyvinkin olla minun kevään isossa jaossa.”

Tietysti vakituisissa paikoissa hakijoiksi kelpoiset on tarkasti määritelty. Vakipaikkaa et voi saada ilman oikeaa koulutusta. Se on ihan oikein. Mutta onko siinä mitään järkeä, että paikat aukeavat vain kerran vuodessa?

Minulla tämä on jo toisen kerran johtanut tilanteeseen, jossa tiedän työsuhteeni päättyvän heinäkuun viimeisenä päivänä. Olen onnekas, monella opettajalla työsuhde päättyy kesäkuun kolmanteen päivään.

Minua ei nyt kiinnosta nykyisen työpaikkani syksyn suunnitelmat kovin paljon, sillä en voi vielä tietää jatkuuko työ tässä paikassa. Viranhaltija voi palata tekemään omaa työtään, hänellä on siihen oikeus.
Tietysti teen työni hyvin, mutta on minun totuuden nimissä todettava, että etsin itselleni varmaa työpaikkaa syksyksi.

Meitä samanlaisessa tilanteessa olevia opettajia on tuhansia. Siinä menee aika monella ihmisellä aikaa ja motivaatiota hukkaan.

Omasta työstäni tiedän, että jossain on se rehtori, joka haluaa tehdä kanssani töitä.

Joudun ehkä muutaman vuoden tekemään näitä vuoden sijaisuuksia, mutta jossain välissä homma nappaa.

Silloin joku rehtori palkkaa minut. Hän saa työntekijän, jonka osaaminen on opettajana alkutekijöissään, mutta muut työelämätaidot aika kohdillaan. Olen ehkä iältäni vanha, mutta innostunut kuin vastavalmistunut nuori kolli.

Musiikki Työ Vapaa-aika

Winehouse ja OPS

16.3.2017

Yleareenassa on vielä reilun viikon mahdollista katsoa koskettava Amy-dokumentti 27-vuotiaana menehtyneestä brittilaulaja Amy Winehousesta.

Vuonna 2015 valmistunut dokumentti näyttää surullisella tavalla, miten nuori ja lahjakas laulaja ajautui tuhoon. Winehousen yksityiselämä ja siihen liittyvät vaikeudet, päihderiippuvuus ja syömishäiriöt olivat erityisesti brittiläisen jourulehdistön vakiotarjontaa.
Winehouse oli varmasti kärsinyt mielenterveyden ongelmista jo nuoresta asti, mutta median raivokas kiinnostus hänen yksityiselämäänsä vahingoitti laulajaa.

Miten sellaisessa paineessa kukaan voi selvitä?

Maailma on muuttunut ankarammaksi. Mokaaminen ei enää unohdu. Median rinnalle on tullut sosiaalinen media, jossa me kaikki voimme kertoa mielipiteemme. Sosiaalisessa mediassa voi tehdä nopeat johtopäätökset ja antaa pikatuomion.

Minä katselen tätä sosiaalisen median käyttöä lähietäisyydellä alakouluikäisten parissa. Omalla työpaikallani kännyköiden käyttö jouduttiin, ainakin väliaikaisesti, kieltämään, kun kiusaaminen ja sählääminen meinasivat riistäytyä käsistä.

Kännyköiden kautta meillä on kuitenkin mahdollisuus saada suuri määrä informaatiota ympäröivästä maailmasta. Meidän opettajien pitäisi opettaa koulussa lapsille ja nuorille sen verran perusasioita, että he oppivat niiden pohjalta jäsentämään asioita. Olennaista on suhtautua tietoon kriittisesti ja oppia liittämään asioita toisiinsa. Pitää tietää, mistä löytää haluamansa tiedon.

Tähän peruskoulun uusi opetussuunnitelma tähtää.

Monia asioita ei tarvitse opetella ulkoa, kun ne voi tarvittaessa heti tarkistaa. Pitää kuitenkin oppia, koska asiat pitää tarkistaa.

Minulla tämä yksityiskohtien tarkistaminen on olennainen osa erästä läheistä ihmissuhdetta.

Minulla on appi, joka tietää järisyttävän paljon kaikesta mahdollisesta, myös kummallisista asioita. Hänellä on myös pieni taipumus keskustelun sijaan luennoida asioista.

Meillä yhteinen keskustelu muuttui erilaiseksi, kun minä tajusin alkaa tarkistaa pieniä yksityiskohtia tietokoneelta keskustelun edetessä. Appi on oikein tyytyväinen, kun tarinoiden yksityiskohdat ovat kunnossa, minä puolestani annan keskusteluun panokseni.

Olen oman elämäni peruskoululainen.

Amy Winehouse näytti julkisuudessa täysin sekoboltsilta daamilta. Amy-dokumetti näyttää hänestä toisen puolen. Tietenkin liian myöhään, mutta median ja sosiaalisen median välittämä kuva muuttuu toisenlaiseksi.

Winehouselta ilmestyi kaksi levyllistä musiikkia ja kuoleman jälkeen koottu kokoelma. Jos ne eivät vielä kuulu soittolistallesi, tutustu niihin. Mutta ensin katso dokumentti.

Työ

Karvaa, nahkaa ja verta

2.2.2017

Tämä ei ole blogikirjoitus metsästykseen liittyen, vaikka otsikosta sellaisen kuvan voi saada.

Aiheena on vittu. Sillä minä alan olla, vittu, korviani myöten täynnä vittua.

Ajattelin, että alakouluun siirtyessäni kielenkäyttö siistiytyisi. Niin ei käynyt.
Tuo sukupuolielimeen viittaava sana rytmittää alakoululaistenkin puhetta.

En usko, että lasten vanhemmat ovat asiaa ihan tajunneet. Enkä nyt puhu oman luokkani oppilaista. Kun välitunnilla kuulee oppilaiden keskustelua, alkaa opettajalla korvat punehtua.

Toisaalta, meiltä aikuisiltahan se puhe tarttuu. Miten me puhumme, niin myös lapset puhuvat.

Työpaikallani olen täysin kyllästynyt kiroiluun. Oppilaiden kanssa yritän keskustella, miten he mummon läsnä olessa puhuvat. Onko silloin kirosanat käytössä? Eivät ole, ei.
Kiroiluun voi siis vaikuttaa. Ihminen pystyy tekemään eron, koska kiroilee, koska ei kiroile.

Kolmasluokkalaisen opetussuunnitelmaan ei vielä ihmisen biologia kuuluu. Mutta kun päivittäin saan kuulla vittua, päätin edetä asiassa rauhallisen pedagogisesti.

Minä kolmasluokkalaiselta kysymään, että tietääkö hän, mistä hän puhuu. Tiesi kuulemma.

Pyysin tarkennusta.

Kolmasluokalainen sitten kertoi minulle: ”Karvaa, nahkaa ja verta.”
Asia selvä.
Paitsi, ettei se ole ollenkaan selvä.

Ajattelin selittää asian. Seksuaalikasvattajakokemuksellani ajattelen lähtökohtaisesti niin, ettei ihmisen kehossa ole mitään sellaista asiaa, josta ei voisi keskustella ja asiaa selventää.

Vanha seksuaalikasvatuksen mottokin kuuluu – parempi vuosi liian aikaisin, kuin päivä liian myöhään. Siinä samalla saa mahdollisuuden keskustella muutenkin murrosiästä ja siihen liityvistä asioista.

Esimerkiksi 5.- ja 6.-luokkalaisten kanssa on ihan paikallaan keskustella pesulla käymisestä. Lapsi ei välttämättä itse tajua, että hieneritys on muuttunut aikuisen hajuiseksi. Haju on helposti asia, josta toiset lapset alkavat kiusata.

Tyttöjen pitää saada tietoa kuukautisista, ennen kuin ne alkavat. Asiasta pitää keskustella ja asiaan voi varautua esimerkiksi niin, että koululaukussa on aina mukana pieni pussukka, jossa on puhtaat alushousut ja muutama side.

Lasten seksuaalioikeudet mielessäni päätin käydä keskustelun vittuun liittyen.

YleAreenassa on murrosiästä kertova napakka norjalainen ohjelma Murrosikä.

Sen yhden jakson aiheena on pimppi. Koska ohjelma on suunnattu lapsille ja nuorille, mielestäni sen voi heille näyttää.

Kolmasluokkalainen oli sitä mieltä, että hän jättää mieluummin vittu-sanan väliin puheessaan, kuin katsoo aiheeseen liittyen yhtään mitään.

Asia on tällä erää loppuun käsitelty.
Voi olla, että ensi viikolla olemme uudessa/uudelleen tilanteessa.

PS. Otin tähän tekstiin kuvitukseksi kuvia Euroopan suurimmasta tekokarvahatusta, jonka ostin Reisjärven torilta muutama vuosi sitten. Fantastinen hattu, mutta niin iso ja lämmin, että tämän talven leudot säät ovat pitäneet hatun hyllyllä.

Työ Vapaa-aika

Pitkävihainen sössijä

26.1.2017

Sammakko oli jo livahtanut suustani, eikä ajatus ollut vielä lopussa. Huomasin heti, että olin sanonut hölmöyksiä. Yritin välittömästi tasoitella tilannetta, mutta myöhäistähän se jo oli.
Sanottua ei saa takaisin.

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta. Eikä varmasti viimeinenkään. Tämän ikäisenä olen kuitenkin oppinut ymmärtämään omat hölmöilyni.

Kaltaiselleni pitkävihaiselle ihmisille opetus on karu – kun itse hölmöilee, mutta toisaalta on myös pitkävihainen.

Minun on vaikea ymmärtää, että joku toinen antaa anteeksi. Vielä pidempään muistan, kun olen itse sanonut tai tehnyt jotain todella väärin.
Minä muistan loukkaukset. Muistan ne pitkään. Enkä anna anteeksi.

Se tietysti on tyhmintä, mitä ihminen voi tehdä. Se, että jää muistelemaan muiden tekemiä vääryyksiä. Niistä pitäisi päästää irti heti. Välittömästi.

Toisaalta on kai sitten ihan kohtuullista, että omat töpeksimiset jäävät kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa. On vaikea uskoa, että joku toinen antaa anteeksi, kun se on itselle niin vaikeaa.

Omiin mokiin liittyy sellainen hautova häpeän tunne. Tuntuu kuin muut ihmiset ajattelisivat vain niitä minun mokiani. Ajatus ehkä kertoo jotain itsekeskeisestä ajattelutavasta. Sellaisessa ei kannattaisi niin paljon pyöriä.

Töissä oppilaiden kanssa opettelemme lähes päivittäin anteeksi pyytämistä ja antamista.

Ei se aina suju helposti alakouluikäisilläkään. Osalla kyllä sujuu.

Olen ollut selvittelemässä tappeluita, joissa on heilunut sekä nyrkki että sanan säilä. ”Haen rautaputken ja tapan sut”, oli uhkauksista kevyimpiä. Sopua ei meinannut millään löytyä, kunnes yks kaks toinen tappelupukari ojensi kätensä ja sanoi: ”Sovitaan.”
Toinen tarttui tarjoukseen heti, ja seuraavaksi he jo miettivät yhteisiä leikkejä.

Minä olin edelleen tunnekuohujen keskellä ja ihmettelin tätä sekunneissa tappamisesta toveruuteen päättynyttä keskustelua. Aikuinen ei tunnetilasta toiseen heittelehdi. Ainakaan yleensä.

Asiakaspalvelutyössä opin pyytämään anteeksi nopeasti. Tyytymätön asiakas ei halua maksaa laskua. Jos laskun maksamiseksi minun täytyi pyytää anteeksi, en pitänyt sitä ongelmana.

Töissä jatkuva anteeksipyytäminen kuitenkin syö itsekunnioitusta. Siinä saattaa tulla olo, ettei oikeastaan osaa edes omaa työtään. Se oli yksi niistä asioista, joka vaikutti minulla ammatinvaihtopäätöksen. Minun oli päästävä tekemään töitä niin, ettei ihan koko ajan tunnu siltä, että täytyy pyytää anteeksi.

Toisaalta opettajan on paikallaan oppia pyytämään anteeksi. Opettaja kun ei ole, yleisestä uskomuksesta huolimatta, aina oikeassa.

Itse asiassa opettajan pitää pyytää anteeksi aika usein. Työpäivän aikana ehtii monta kertaa olla väärässä. Ehtii määrätä, käskeä, komentaa, tehdä huonoja päätöksiä ja kertoa totuuksia, jotka ovat väärin.

Olin siis taas sössinyt ja puhunut hölmöyksiä ohi suuni. Koska kasvokkain tapaaminen ei heti onnistunut, lähetin viestin, jossa pyysin anteeksi.

Nyt osoitan katumusta myös tällä kirjoituksella.

Toivottavasti tämä riittää, vaikka en tiedä kummalta pyydän enemmän anteeksi – loukatulta ystävältä (joka jo antoi anteeksi) vai pitkävihaiselta itseltäni.