Yhteishyvä
Koti Vapaa-aika

Pitkä liitto

5.6.2017

Tänään vietän puolisoni kanssa hopeahääpäivää. Se tarkoittaa neljännesvuosisataa, ja on ihmiselämässä aika pitkä aika.

Olen jo etukäteen iloinnut tapahtumasta. Siksi minulta on monta kertaa kysytty, mihin tällainen liitto perustuu.

Minulla ei ole vastausta. On muutamia ajatuksia, jotka joko voivat olla totta tai sitten ne eivät ole.

Ensinnäkin uskon tuuriin. Meillä on käynyt hyvä mäihä. Elämä ei ole tuonut meille mitään isoja vastoinkäymisiä. Helppo tässä on porskuttaa.

Toiseksi uskon hyvään valintaan. Minä valitsin hyvin. Puolisollani on pitkä pinna.

Tosin minä en sitä valintaa tainnut tehdä. Minä yritin kovasti valita – ketä vaan. Puolisoni sitten valitsi.

Kolmanneksi uskon… No enpä uskokaan.

Nyt mennään jo niin hepposilla jutuilla, että nämä ovat ihan mutua.

Ehkä meillä on ollut halua ja tahtoa. Halua usemmassakin mielessä. Parisuhde tarvitsee seksiä. Välillä voi olla kuivia kausia, mutta välillä on hyvä paneskella tai muuten iloita seksistä yhdessä. Se erottaa parisuhteen monesta hyvästä ystävyyssuhteesta.

Sen sijaan en usko, että pitkässä liitossa ei olisi tai saisi olla eripuraa. Meillä ainakin on.

Ei siitä ole kuin reilu kuukausi, kun nukuin muutaman yön eri huoneessa, kun puoliso oli mielestäni törttöillyt. Mutta se ei tarkoita, että mitenkään olisin kyseenalaistanut kokonaisuutta. Kunhan nyt päästelin höyryjä ja näytin olevani kiukkuinen.

Jep, kiukkuisena voi hyvin mennä nukkumaan. Aamulla voi vielä herätäkin kiukkuisena. Kyllä se jossain välissä helpottaa. Ehkä.

Ainakin jos siellä taustalla on sitä halua olla yhdessä.

Meillä on paljon luottamusta. Saamme tehdä ja mennä.

Sillä ystävät ovat tärkeitä. Heidän kanssaan pitää viettää aikaa. Myös ilman puolisoa. Puolisoni ei tarvitse olla minulle kaikkea mahdollista. Meidän täytyy antaa toisillemme tilaa tehdä omia juttujamme.

25 avioliittovuodessa olemme muuttuneet paljon. Molemmat. Se on aika selvää. Siihen olemme molemmat tarvinneet tilaa ja mahdollisuuksia.

Muutos on jatkuvaa, joten ilmeisesti muutumme koko ajan enemmän toisemme kaltaisiksi. Ainakin ajattelemme usein aivan samalla tavalla. Onko se sitten tottumusta?

Ja mistä sitä tietää, köpsösti meillekin voi vielä käydä.

Tosiasia on, luin sen jostain, että jokainen parisuhde päättyy tragediaan. Joko tulee ero tai toinen kuolee. Toivottavasti tänään ei kumpaakaan.

PS. U – rakastan sinua. Joka päivä. Joskus vähemmän, usein enemmän. Kuten olet sanonut, olen mies joka tekee arjesta juhlaa, ja juhlasta arkea.

PS 2. Loma alkoi. Kun tulet töistä, olen tapaamassa vanhoja työkavereita. Juhlitaan tätä päivää vaikka keskiviikkona.

Työ

Soseena

1.6.2017

En voi ottaa kuvaa, sillä kuvan ottamisesta kiinnostuisi koko ala-asteen ruokala. Oppilaani ruoka-annos on sekä koominen että itkettävä. Lautasella on nakkikastikkeen pieni pala nakkia, vieressä hitunen perunankuorta ja suikale salaattia.

Mietin taas kerran, täysin typertyneenä, lasten itse ottamia ruoka-annoksia.

Eihän tämä aihe oikeastaan tähän toukokuun loppuun liity, loma alkaa. Mutta tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista, joihin olen kahden vuoden koulutyön aikana jatkuvasti törmännyt.

Kouluruokaa pidetään itsestäänselvyytenä. Se ei maksa mitään.

Tai maksaa se.

Se maksaa meille kaikille veronmaksajille. Se maksaa myös minulle joka päivä vajaa neljä euroa. Se ei ole paljon. Saan sillä hinnalla mahani täyteen.

Mutta mistään nautinnollisesta ruokahetkestä on turha puhua. Lasten ruokailu ei kauaa kestä, selvä se, tuon alussa mainitsemani annoksen saa leviteltyä lautaselle hetkessä. Siksi survon ruokaa suuhuni niin nopeasti kuin mahdollista. Samalla seuraan lasten ruokailua ympärilläni.

Ruokailu muistuttaa auton tankkaamista huoltoasemalla. Eikä tällä paussilla nautita kahvia. Tänä vuonna en ole nauttinut yhdestäkään työlounaastani, mutta on pakko syödä. Minä tankkaan ruokaa, jotta jaksan ajaa päivän loppuun.

Ihmettelen miten lapset jaksavat.

Teoriassa me kaikki iloitsemme maksuttomasta kouluruoasta. Syystä. Se on varmasti yksi väline estämään eriarvoistumista. Se on tapa tutustuttaa lapset suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoasta saa energiaa, sitten jaksaa taas opiskella.

Mutta kouluruoan arvostus on alamaissa.

Ruoka on muuttunut isoksi asiaksi elämässämme. Me määrittelemme itseämme ruoan kautta. Me valitsemme mitä syömme, ja mitä emme syö. Me annamme lapsille mahdollisuuden valita, mitä he syövät ja mitä he eivät syö. Enkä tarkoita nyt erityisruokavalioita.

Minä puhun tykkäämisestä. Me saamme päättää mistä pidämme ja saamme syödä sen mukaisesti. Myös koulussa.

Minä en oikein tykkää siitä.

Enkä kuitenkaan toivo, että palaamme kouluruoassa muutamia kymmeniä vuosia taakse päin. Yök, se makkara-perunasoselaatikko puistattaa vieläkin. Sitä oli pakko ottaa ja sitä oli pakko syödä. Mutta on tässä yhteiskunnan tarjoamassa ruokasysteemissä jotain aika haastavaa.

Varma konsti lisätä kouluruoan arvostusta olisi tehdä siitä maksullinen. Se ei ole mahdollista, sillä kouluruoan maksuttomuuden takaavat laki ja asetukset. Onneksi.

Syödään ja opitaan yhdessä – kouluruokasuositus on julkaistu tänä vuonna. Siihen kannattaa tutustua. Ainakaan minä en ole pystynyt toteuttamaan murto-osaa edes niistä tavoitteista, joita suosituksen mukaan kouluruokailun ohjaukseen liittyy:
”Ruokailun yhteydessä annettavan ohjauksen keskeinen tavoite on, että oppilas saa myönteisiä kokemuksia ruokailusta, motivoituu ja tottuu valitsemaan suositusten mukaisesti koostettuja ja itselleen riittäviä, omaa energiantarvettaan vastaavia aterioita. Lisäksi tavoitteena on, että oppilas oivaltaa aterioiden ja ruokailutilanteen merkityksen hyvinvoinnilleen – terveydelle, vireydelle, jaksamiselle ja yhteisölliselle vuorovaikutukselle.”

No, lapset muistuttavat kasveja.

Jokainen opettaja sen tietää, oppilaat kasvavat kesän aikana, kahdessa kuukaudessa, valtavasti. Kotiruoka ja aurinko tekevät ihmeitä?

Työ

Paukut loppu

27.5.2017

Kouluvuoden viimeinen viikko, piinaviikko, on alkamassa. Sekä opettajat että oppilaat ovat tässä vaiheessa lukuvuotta kaikkensa antaneita. Tarvitsemme kaikki lomaa.

Minulle on jo vinoiltu, kuinka raskas se viikko onkaan. ”Menette varmaan taas saunaan, ja paistatte vohveleita. Joko on pullataikina tehtynä?”

Oh, ne temput on jo käytetty. Nyt on luvassa viisi päivää, jolloin pitäisi olla järkevää tekemistä. Oppilaat tietävät, että arvosanat on annettu. Oppikirjoistakin on jo luovuttu. Ne kiertävät uusiokäyttöön ensi vuodeksi.

Jossain yleisopetuksen luokassa oppilaat kestävät muutokset. He nauttivat epätyypillisistä koulupäivistä, jolloin voi tapahtua mitä vain. He iloitsevat aikatauluttomuudesta.

Minun luokallani ei ole niin. Nämä oppilaat saavat turvaa junnaavasta arjesta, jatkuvuudesta, tutuista rutiineista. Siitä, että asiat tehdään aina samalla lailla. Että he voivat aina ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Siksi esimerkiksi koulun vappuhulinat muutama viikko sitten tarkoittivat meillä oikeasti hulinoita. Minun oppilailleni päivä, jolloin toiminta etenee improvisaatiolla, tarkoittaa kaaosta oman pään sisällä. Kaaos oman pään sisällä tarkoittaa kaaosta käyttäytymisessä.

Nyt meillä kaikilla alkaa olla paukut lopussa. Mutta me tiedämme, että vielä pitää tsempata muutama päivä.

Onneksi on yksi asia, joka sopii meille kaikille. Voimme suunnata koulun läheiseen metsään.

Huomasin jo syksyllä, kun harjoittelimme suunnistusta, miten hyvin lapset viihtyvät metsässä. Eivät he sinne ensisijaisesti halua mennä, mutta kun sinne on päästy, moni asia muuttuu.

Metsässä on loputtomasti mahdollisuuksia. Jokainen lapsi voi edetä metsässä haluamallaan tavalla. Yksi hyppii kiveltä kivelle, toinen roikkuu jokaisessa oksassa. Keppi käteen ja huitoen eteen päin.

On myös mahdollista, että opimme jotain metsäretkellä. Voimme kerrata ympäristöopin aiheita, miettiä ilmansuuntia, vuoden kiertokulkua, laskea etäisyyksiä.

Näille minun oppilailleni uuden opetussuunnitelman ilmiöoppiminen ei voi olla pitkä projekti. Heillä ei riitä kärsivällisyys siihen. Mutta kokonaisuuksien hahmottaminen nopeassa tahdissa voi hyvinkin onnistua.

Ja jos emme jostain syystä pääse luontoon, tuomme luonnon luoksemme.
Virolaisten kalasääskien pesäpuuhat ovat luontoa parhaimillaan.

Ja tietysti norppalivekin täytyy katsoa.

PS. Koulujen kannalta elokuvien ja televisio-ohjelmien tekijänoikeudet ovat kaamea sekamelska. Uskon, että monessa koulussa tekijänoikeuksia rikotaan jatkuvasti, vaikka asiasta ei juuri puhuta. Yle Areenan ja Elävän arkiston
kotimaiset televisio-ohjelmat ovat opetuskäytössä sallittuja. On kuitenkin huomioitava, etteivät Yle Areenan video- tai teatterilevityksessä olevat elokuvat tai mainokset ole.

Lisäksi luvallista katsottavaa tarjoaa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Komisaario Palmun erehdys oli hitaan kerrontansa vuoksi meidän luokallemme rauhoittava kokemus. Eikä vanhojen mainosten vauhti päätä huimaa. Ehkä ne huipentavat viimeisen kouluviikkomme.

Musiikki Vapaa-aika

Keski-ikäistä intohimoa

19.5.2017

Hän hymyili, suikkasi suudelman kädelleen ja lennätti sen minulle. Minulle. Nappasin suukon ilmasta.

Sain suukon, sillä viime hetkellä ennen kosketusta nykäisin käteni pois. ”Jos pop-jumalattareni käsi onkin kylmännihkeä”, ajattelin.

Debbie Harry kumartui uudelleen yleisön puoleen ja jatkoi kättelemistä.

Tuosta hetkestä on lähes 30 vuotta. Vaalin sitä edelleen tähtihetkenäni, sillä tiedän erottuneeni joukosta. Milanossa ei vuonna 1989 irokeesi-hiuksia näkynyt.

Ikääntymisen huono puoli on, että monet asiat tuntuvat väljähtyneiltä. Mikään ei ole enää erityisen hienoa. Toisaalta mikään ei myöskään ole kovin kamalaa.
Ei ole mustavalkoista, on harmaan sävyjä. Kuten Ismo Alanko sen lauloi: Harmaa on hyvä väri.

Koska tilanne on tämä, keski-ikäisen täytyy hankkia elämään intohimoa.

Se voi olla mitä tahansa. Tärkeää on, että siihen voi suhtautua mustavalkoisesti. Olennaista on, että asiaan voi suhtautua intohimoisesti.

Ympärilläni näen, miten keski-ikäiset miehet juoksevat maratoneja, polkevat pyörää maastossa tai muuttuvat poliittisesti aktiivisiksi. Jotkut kalastavat tai metsästävät, joku hurahtaa moottoripyörään.

Minä olen hupsumpi. Olen lisännyt pop-innostustani.

En tietenkään ole yksin harrastukseni kanssa. Me keski-ikäiset miehet olemme levykauppojen suuri asiakasryhmä. Keskivartalotukevina nojaamme levykauppojen laareihin ja plaraamme nuoruuttamme levy kerrallaan.

Minulle puoliso vähän keljuilee, että kiinnostukseni nuoruuteni pop-idoleihin on koomista. Rahalla kun saa kaikenlaista: erikoispainoksia, deluxe-paketteja, vinyylejä ja nimikirjoituksia.

Myös poikani ivasi kerran, että tuliko erikoispainoksen mukana värityskirja. Itse asiassa David Bowien The Next Dayn mukana tuli tyhjä muistiinpanovihko.
Mutta poika ei vielä tajua, että hänestäkin tulee jossain välissä keski-ikäinen. Silloin se värityskirja voi olla hyvinkin tärkeä.

No, minä iloitsen Neneh Cherryn pienestä viestistä levyn kannessa.

Kim Wilden joululevystä piti ostaa toinenkin painos, jotta sain levyn nimikirjoituksella.

Alison Moyet’n nimmareita minulla on jo nippu. Onneksi. Uusi levy, Other, ilmestyy kesäkuussa. Olen jo ostanut liput Tukholman keikalle joulukuuksi. Luonnollisesti myös levy on tilauksessa nimmarin kanssa.

Maanantaina ilahduin erityisesti, sillä töistä tullessani eteisessä odotti pieni paketti. Siinä oli Blondien uusi levy, Pollinator, nimikirjoitusten kanssa. Nuoruuteni ihastus lähetti minulle viestin vuosikymmenten takaa.

Intohimoa! Keski-ikäisen miehen elämä on täynnä intohimoa.

PS. Joku näppärä ehkä huomaakin, etteivät blogin Pollinator-pääkuva ja lopussa oleva Pollinator-kuva ole samat. Jouduin tilaamaan Blondien levyn sekä erikoispainoksena että Australian painoksena, jotta sain nimmarit myös cd-kokoisina. Eikä siinä vielä kaikki. Tietenkään ei. Japanin painos on jo matkalla, sillä siinä on ylimääräisiä biisejä.

Musiikki Vapaa-aika

Studio 25

11.5.2017

Aika menee hirmuisella vauhdilla. Tässä tapauksessa 25 vuotta.

Kesäkuun alussa on kulunut 25 vuotta siitä, kun menimme naimisiin puolisoni kanssa. Tässä sitä ollaan edelleen.

Merkkipäivän kunniaksi päätimme järjestää juhlat. Koska hääjuhlamme aikoinaan oli itsemme näköinen, päätimme juhlia omalla tyylillämme uudelleen.

Juhla olkoon disco, legendaarisen Studio 54:n jalanjäljissä.

Ei puheita, ei maljoja, ei lahjoja, ei istumapaikkoja. Sen sijaan huumaavaa rytmimusiikkia, ystäviä, paljetteja, perhettä, vilkkuvia värivaloja ja savukone.

Vuokrasimme paikan ja kutsuimme ystävät paikalle puettuina kimallukseen. Vaikka emme halunneet lahjoja, toivoimme pientä osallistumismaksua juhlapaikan vuokran maksamiseen.

Juhlajuomaa pyysimme kaikkien vieraiden tuovan yli oman tarpeen. Minä lupasin tarjota iltapalaa.

Kutsu lähti Facebookin tapahtumakutsuna, siten tiesimme suunnilleen kuinka paljon osallistujia olisi. Facebookin ulkopuolisille, uskomatonta mutta sellasiakin ihmisiä edelleen on, lähetimme puhelimella kutsut.

Facebook-kutsun hyvä puoli oli, että vieraille saattoi antaa lisäinformaatiota koska tahansa.

Kuinka juhlat sitten onnistuivat? Hyvin, ja näin me sen teimme.

Paikalle saapui yli 70 ystävää, vanhempamme, sisaruksemme puolisoineen ja omat täysi-ikäiset lapsemme muutaman ystävänsä kanssa.

Tytärtämme olimme pyytäneet pitämään pienen tanssitunnin. Se onnistui täydellisesti. Keski-ikäiset osaavat heittäytyä rytmin vietäviksi. Mutta juhlien varsinainen kohokohta oli myöhemmin illalla pidetty twerkkaus-tunti. Huomasimme, että keski-ikäisten lantio liikkuu yllättävän kankeasti.

Mikään muu ei ollutkaan kankeaa.

Olin kokkaillut ruoat etukäteen. Hirvenlihaa oli pakastin täynnä, ja nyt se muuttui painekattilassa mausteiseksi nyhtöhirveksi. Sen kanssa oli vihreää parsaa, joka on nyt parhaimmillaan ja tarjouksessa maksoi alle 2 euroa puntti. Uunissa se kypsyi helposti. Coleslaw-salaatti ja marinoitu papusalaatit syntyivät hetkessä. Lisäksi tarjolla oli tuoretta leipää ja makeisia. Ei kahvia, ei kakkua.

Vieraita opastettiin olemaan omatoimisia. Kaikille oli nimilaput ja myös kertakäyttömukeihin pyysimme kirjoittamaan nimet.

Minä soitin musiikkia tietokoneelta. Soittolistalla näyttää olleen ainakin Princeä, Abbaa, David Bowiea, Queenia, Vicky Rostia, Tapani Kansaa, Madonnaa ja Baccaraa. Sing it Back, Peto on irti, Hot Stuff, You Sexy Thing, Mas Que Nada, Sata salamaa…

Tunnelman hoitivat kuitenkin vieraat. Monet tapasivat vanhoja tuttujaan, mutta varmasti monet myös tutustuivat uusiin ihmisiin. Tanssi jatkui aamuun asti.

Meille jäi hyvä mieli onnistuneista juhlista. Lisäksi monta pulloa kuohuviiniä, ja Diesel-merkkinen musta miesten trenssi, jota kukaan ei tunnista omakseen. Takki ei mahdu minulle.

Kannatti juhlia. Kannatti juhlia omalla tyylillämme.

PS. Elämäni huippuostoksiin kuluu juhliin hankkimani savukone. Osa vieraista tosin taisi saada savusta yliannostuksen, sillä minä päästelin koneesta savua nuoruuteni teknobileet mielessäni. Ne olivat sellaisia juhlia, joissa tanssilattialla ei nähnyt omaa kättään, saati naapuria. Täydellistä!

Työ

Ero tuli

5.5.2017

Tänään lähetin viestin:

”Hei huoltajat!

Kävimme tiistaina katsastamassa oppilaiden kanssa uudet opetustilat, joihin luokka siirtyy kesän aikana.

Mutta kuten usein käy, tämä ei ole ainut muutos luokallamme. Minun työni päättyy tämän ryhmän kanssa kesälomalle siirtymisen myötä.

Sain viime keväänä työpaikan vuodeksi. Ikävä kyllä tässä luokassa ei ole avoinna sellaista virkaa, johon minun muodollinen pätevyyteni riittäisi. En halunnut jäädä odottelemaan, miten minun mahdollisesti käy. Siksi hain keväällä pysyvää työpaikkaa, virkaa, muualta. Onnekseni sellaisen sain. Aloitan työskentelyn elokuussa yläasteikäisten parissa naapurikunnan puolella.
 
Meillä on ollut hieno vuosi. Olemme oppineet paljon. Me kaikki, minä myös.

Lukuvuoden alussa ajattelin, että tulen työskentelemään haastavien oppilaiden kanssa.

Totta, minua on haastettu. Eniten olen kuitenkin joutunut haastamaan omia käsityksiäni. Olen tullut lähes joka aamu hyvillä mielin töihin. Syynä siihen ovat olleet oppilaat. Luokallamme on räiskyviä persoonallisuuksia. Ihan kaikki eivät vielä osaa säädellä räiskymistään, mutta personallisuuksia he ovat. Vahvoja, oppivia, osaavia. He innostuvat nopeasti ja heittäytyvät tilanteisiin. He haluavat, että koulupäivät ovat täynnä toimintaa.

Olen opettajana noviisi. Siksi tästä vuodesta on ollut minulle hyötyä. Olen oppinut paljon.

Kiitän teitä huoltajia hyvästä yhteistyöstä. Aina yhteisten asioiden hoitaminen ei ole ollut yksinkertaista, sillä välillä ongelmat ovat olleet haastavia. Minusta on kuitenkin koko ajan tuntunut siltä, että siellä kotona olette uskoneet meidän täällä koulussa yrittävän parhaamme. Meidän tarkoituksenamme on ollut huolehtia siitä, että lapsi oppii. Välillä se on vaatinut tiukempaa otetta, välillä olemme lepsuilleet.

Lapsille olen yrittänyt antaa myönteistä palautetta aina kun siihen on ollut vähänkin aihetta. Olen koko ajan yrittänyt unohtaa menneet huonot hetket, heti sen jälkeen kun ne on käsitelty.

Kiitän teitä tästä vuodesta ja toivotan teille ja huoltamillenne lapsille kaikkea hyvää.

PS. Tietysti teen täysillä töitä lukuvuoden loppuun saakka. Halusin kertoa tilanteeni heti, kun se minulle varmistui. Meille jää nyt lasten kanssa aikaa sanoa hyvästit. Seuraajastani ei vielä ole varmuutta, sillä paikka on auki. Juuri siksi hain vakituista paikkaa.”

Viestin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Hankalampaa oli käydä keskustelu oppilaiden kanssa samasta asiasta. Toisaalta nyt tiedän, että meillä on aikaa keskustella asiasta toisenkin kerran. Lähtöni ei putoa heidän käsiinsä kuin pommi viimeisenä koulupäivänä.

Sitäpaitsi nämä lapset jäävät mieleeni pysyvästi. Lisäksi olen tämän vuoden aikana monta kertaa miettinyt viime vuonna opettamiani oppilaita. Toivonut, että heillä olisi hyvä olla.
Tämän opettajan työ taitaa olla jatkuvaa jäähyväistä. Eivätkä ne jäähyväiset saa tehdä kyyniseksi.

Toinen puoli minusta kuitenkin iloitsee. Syksyllä odottaa uusi työpaikka, ja se paikka on vakinainen!

PS. Tämän tekstin kuvituksena on lappu, jonka löysin työpöydältäni – voiko tuollaisia mussukoita unohtaa?

Työ

Mitta täynnä

27.4.2017

”Vitun homo, sä oot huonoin opettaja ikinä!”
No, kukaan ei ole purrut tai sylkenyt kasvoilleni.

”Sä näytät ihan idiootilta.”
Pari kertaa on vähän lyöty, mutta niitä nyt ei lasketa.

”Paskaläski, sä et osaa opettaa.”
Pieniä tappelunnujakoita on ollut päivittäin, ja ne on pyritty selvittämään välittömästi.

”Älä vittu koske muhun!”
Ketään ei ole tarvinnut pitää kiinni.

”Mitä sä tuijotat? Mee vittuun siitä kyyläämästä.”
Kaikki oppilaat ovat syöneet ruokalassa. Ainoastaan yhtenä päivänä oppilas on pitänyt siirtää syömään aikuisten kanssa samaan pöytään. Siinä samalla kolme muuta oppilasta saivat ansaitusti opettajan pöytäseurakseen, vastoin heidän toiveitaan.
”Sullon ihan ihme ilme, sä näytät vammaselta.”

Normiviikko siis.

Nyt alkaa kuitenkin olla mitta täynnä.

Enkä sano tätä valittaakseni. Olen itse työni valinnut ja viihdyn siinä erinomaisesti.

Mutta tuo jatkuva sättiminen tuntuu pahalta. Loukkaavat sanat, no, ne loukkaavat.

Eikä niitä sanoja voi jättää huomioimatta. Tietysti puutun niihin. Tietysti kerron, että ne tuntuvat pahalta.

En ajattele, että oppilaani olisivat typeriä. Siksi en voi suhtautua heihin naureskellen. En voi vähätellä heidän sanomisiaan tai tekemisiään. Loukkakuset jäävät kuitenkin pyörimään päässäni.

Sanat muokkaavat todellisuutta. Niillä voimme muokata maailman sellaiseksi kuin haluamme. Siksi meistä jokainen voi miettiä, millaisia sanoja käyttää. Jos joku pahoittaa mielensä jostain sanasta, olisiko mahdollista käyttää jotain toista sanaa?

Ja toisaalta, jos joku sana tuntuu itsestä huonolta, voisiko siitä huomauttaa ystävällisesti? Antaa toiselle ihmiselle mahdollisuuden oppia uuden sanan käyttäminen.

Oppiminen vie aikaa, mutta kaikki me opimme.

Onneksi on myös niitä aamuja, jolloin itse jatkaisin pitkävihaisena edellisen päivän alavireisessä tunnelmassa, mutta oppilaat ovatkin hyvällä tuulella. Heille eilistä päivää ei enää ole. Ei, vaikka omassa mielessäni pyörivät edelleen kuullut loukkaukset.

Silloin on parempi heittäytyä hyvän kannateltavaksi ja unohtaa menneet. Silloin kannattaa kertoa oppilaille, että heidän hyvä tuulensa tarttuu.

Hemmetti, että se on vaikeaa.

Työ

Napa pinnalla

20.4.2017

”Muuten meni ihan hyvin, mutta selkäuinnissa navan ei tarvitse olla koko ajan pinnalla.”

Uimaopettajan vinoilu liukui mielestäni kuin vesi hanhen selästä. Olin selvittänyt tieni syvään altaaseen.

Edellisessä postauksessani mietin suomalaista saunakulttuuria ja alastomuutta oppilaiden näkökulmasta.

Näin minä annoin sille oman panokseni.

Vein oppilaani läheiseen uimahalliin saamaan uimaopetusta. Siinä altaan reunalla maha pystyssä tepastellessani uimaopettaja totesi minulle, että opettajakin saa uida.

Ajattelin, että on ihan paikallaan olla samassa tilanteessa oppilaiden kanssa. Tartuin tarjoukseen.

Uimahallin saunan lauteilla mietin, että elämme aika mukavassa maassa, jossa voin mennä uimaan oppilaitteni kanssa. Voin ihan luontevasti olla alasti, enkä ole heti pedofiilileima otsassani.

En usko, että tällainen toiminta on mahdollista kovin monessa muussa maassa. Brittiystäväni totesi minulle aikoinaan, ettei hän ole esimerkiksi nähnyt äitiään ikinä alasti.

Uimahallin uimaopettajat eivät tietenkään päästäneet minua oikaisemaan. Ennen syvään altaaseen pääsyä minun piti näyttää uimataitoni pikkualtaassa. Päästä päähän ja takaisin.
Altaasta noustuani sain uimaopettajilta tuon kannustavan kommentin.

Olin itse asiassa jo aiemmin talvella käynyt uimassa muutaman oppilaani kanssa.

Pienelle opetusryhmälleni ei meinannut löytyä yhteistä kiinnostuksen kohdetta yhdelle viikottaiselle liikuntatunnille. Koulussa ei ollut yhtään vapaata liikuntatilaa. Uiminen kiinnosti oppilaitani. Toinen oppilaistani ei juurikaan osannut uida, ja asia selvästi vaivasi häntä. Tarvetta uimiselle siis oli.

Rehtori lupasi, että  koulu hoitaa maksupuolen. Aloitimme uimahallikäynnit.

Tällä viikolla koko kevään harjoittelu sai palkinnon. Viidesluokkalaiseni ui 25 metriä syvässä altaassa.

Minä en uimista opettanut, itse hän sen oppi. Mutta minä sain olla osallisena onnistumisessa.

Hallilta pois kävellessämme seuralaiseni hymyili kilpaa kevätauringon kanssa. Minä puolestani muistin, miksi tätä työtä teen.

Työ Vapaa-aika

Saunassa teinien kanssa

14.4.2017

Eilen koitti onnenpäivä. Alkoi ansaittu pääsiäisloma.

Loman kohokohta oli päästä tutun saunan lauteille. Kiukaan alta kajasti tulen valoa, ikkunan takana öljylamppu. Lämpö ja hämärä kietoivat minut sisäänsä.

Mietin siinä istuessani, miten hyviä asioita suomalainen sauna ja saunakulttuuri ovat. Miten hienoa on, että istumme alasti lämmön hellittävinä, tasa-arvoisina ja paljaina. Olemme, mitä olemme.

Saunassa noudatetaan käyttäytymiskoodia. Me kasvamme koodiin, me osaamme sen.

Käyttäytymiskoodille on oikeastaan perusteitakin. Käyttäytymiskoodin noudattamisesta seuraa myös ylimääräistä hyvää.

Joku aika sitten käytiin julkisuudessa keskustelua, pitääkö uimahallien saunoissa, ja muissakin yleisissä saunoissa, ottaa uimapuku pois.

Olen kevään aikana käynyt uimassa alakouluikäisten oppilaiden kanssa. Monille pojille, erityisesti  maahanmuuttajataustaisille, alastomaksi riisuminen on kiusallista. Olen siis joutunut ohjeistamaan, että pesulla pitää käydä ennen uimista. Pesulla pitää käydä ilman uimahousuja. Myös saunaan mennään ilman uimahousuja.

Peseytyminen on aina paikallaan. Olen toki kuullut tarinoita, joissa uimahallin allas on pissapaikka. Varmasti sinne joltain pissaa lirahtaakin, mutta en usko kenenkään tarkoituksella käyttävän allasta pissapaikkana.

Ennen uimista pitää pestä pois mahdolliset jarrujäljet takapuolesta ja kosmetiikka kainaloista ja päästä.

Puhtaus on tärkeää. Sen tajuaa jokainen. Niin minä sen oppilaillekin kerroin. Altaaseen mennään puhtaana. Siksi peseydytään ilman uimahousuja.

Saunoissa uimahousuttomuutta on perusteltu allasveden kloorin ja saunan lämmön haitallisen yhdistelmän estämisellä. OK, tähän minun ei tarvitse ottaa kantaa. Olkoon miten on.

Suomalaisen saunakulttuurin hyvä puoli on kuitenkin se, että me olemme tottuneet näkemään erilaisia alastomia kehoja. Me emme ole ainoastaan mainosten ja mahdollisesti myös pornon luoman mielikuvan varassa siitä, millainen keho ihmisillä on.

Saunassa jokainen näkee tahtomattaankin erilaisia kehoja. Me näemme, että ihmisiä on erimuotoisia ja -kokoisia. Erilaisuus on normaalia – normaalia ei ole. Sen näkeminen on jokaiselle lapselle ja nuorelle hyvä asia. Eikä asian muistaminen tee aikuisillekaan pahaa.

Toisaalta olen sitä mieltä, että yhteissuihkujen aika on ohi. Toivon uimahalleihin suihkujen väleihin sermejä. Puolustusvoimissakin varusmiehet saivat vessoihin ovet vuosikymmeniä sitten.

Koululaisille soisin muutenkin oikeuksia yksityisyyteen. Alakouluikäiset eivät näe uimahallivuoroillaan erilaisia kehoja. Siellä ei ole ketään muita paikalla. Eivät ne koulun uimahallivuorot tai liikuntatuntien jälkeiset pakolliset suihkut ketään jalosta, vaikka alasti ollaankin. Paremmin nykynuoriso taitaa puhtaudestaan huolehtia kuin oma ikäluokkani.

Teini-ikäisille haluan kasvurauhan. Kun oma keho muuttuu, sitä ei halua esitellä muille. Teini-ikäiset kylpekööt mökkisaunoissakin uimapuvuissa. Suomalainen saunakulttuuri kestää sen. Aikuisena ehtii siirtyä lauteille nakuna.

Eikä mökkisaunan jälkeen järveen tai mereen pulahtaessa pissavahingolla tai pienellä kakkamerkilläkään ole suurta merkitystä – kalat kakkaavat veteen koko ajan.

PS. Kakkamerkistä tulikin mieleeni. Tietokone toimii taas huollon jälkeen. Muistutan itseäni ottamaan tietokoneesta varmuuskopion säännöllisesti. Ilman varmuuskopiota housuissa olisi varmasti ollut kunnon pökäle.

Vapaa-aika

Kuolema pukee häntää

7.4.2017

Viesti äidiltä: ”Siis siistillä näyttää. Ne oli hyvät uutiset. Noh, sitten ne huonot – ulkokomero on kuin ruumishuone.”

Joku ehkä muistaakin, että reilu vuosi sitten jouluna mökille majoittautuminen sai ikävän käänteen. Hiiriyhdyskunta oli huomannut, että sänky on paras paikka perustaa perhe. Fiksuja veijareita.

Ikävä juttu meidän kannaltamme.

Viime syksynä päätin, ettei vastaava tule toistumaan. Jo kesällä etsin pienen kepin kanssa jokaisen kolon, josta hiiri voisi mökkiin sisälle päästä. Hiirellehän riittää pikkusormen mentävä kolo. Tilkitsin joka reiän umpeen.

Mutta ennen kaikkea, hankin mökille reilulla kädellä hiirenloukkuja ja kattavan valikoiman rotanmyrkkyjä.

Olen hiirenmetsästäjänä selkeästi parempi kuin hirvenmetsästäjänä.

Mökin ulkokomero todella muistutti hiirien hautausmaata.

Olen tyytyväinen. Tässä kohtaa en tunne minkäänlaista armoa tai myötätuntoa elollista kohtaan.
”Sori, nyt taisi tulla reilusti huonoa karmaa”, ajattelin. ”Hiiriperhettä ei enää ole, kestän sen.”

Mutta hetkinen, mikä hiiriperhe?

Metsähiiren vatsapuoli on selkeärajaisesti valkoinen. Näillä on epämääräisempi väritys.

Minun metsähiireni taitavatkin olla metsämyyriä. Ne ovat niitä, joilla myyräkuumettakin tavataan.

Kyllä nyt naurattaa kaupunkilaisen taito löytää valheellinen mielenrauha. Vuosi sitten menimme nukkumaan myyrien pisimään sänkyyn uskotellen, että hajusta erotimme sängyssä olleen metsähiiriä.

Kaupunkilainen ja luonto kohtasivat, vuoden viiveellä.

PS. Jos niistä metsämyyristä jotain opinkin, niin samoin ei tainnut käydä tietokoneeni kanssa. Se tilttasi taas. Tällä kertaa varmuuskopiot ovat muutaman kuukauden vanhat. Katosi nimittäin tämänkin tekstin alkuperäinen versio.
Karma?