Yhteishyvä
Työ Vapaa-aika

Saunassa teinien kanssa

14.4.2017

Eilen koitti onnenpäivä. Alkoi ansaittu pääsiäisloma.

Loman kohokohta oli päästä tutun saunan lauteille. Kiukaan alta kajasti tulen valoa, ikkunan takana öljylamppu. Lämpö ja hämärä kietoivat minut sisäänsä.

Mietin siinä istuessani, miten hyviä asioita suomalainen sauna ja saunakulttuuri ovat. Miten hienoa on, että istumme alasti lämmön hellittävinä, tasa-arvoisina ja paljaina. Olemme, mitä olemme.

Saunassa noudatetaan käyttäytymiskoodia. Me kasvamme koodiin, me osaamme sen.

Käyttäytymiskoodille on oikeastaan perusteitakin. Käyttäytymiskoodin noudattamisesta seuraa myös ylimääräistä hyvää.

Joku aika sitten käytiin julkisuudessa keskustelua, pitääkö uimahallien saunoissa, ja muissakin yleisissä saunoissa, ottaa uimapuku pois.

Olen kevään aikana käynyt uimassa alakouluikäisten oppilaiden kanssa. Monille pojille, erityisesti  maahanmuuttajataustaisille, alastomaksi riisuminen on kiusallista. Olen siis joutunut ohjeistamaan, että pesulla pitää käydä ennen uimista. Pesulla pitää käydä ilman uimahousuja. Myös saunaan mennään ilman uimahousuja.

Peseytyminen on aina paikallaan. Olen toki kuullut tarinoita, joissa uimahallin allas on pissapaikka. Varmasti sinne joltain pissaa lirahtaakin, mutta en usko kenenkään tarkoituksella käyttävän allasta pissapaikkana.

Ennen uimista pitää pestä pois mahdolliset jarrujäljet takapuolesta ja kosmetiikka kainaloista ja päästä.

Puhtaus on tärkeää. Sen tajuaa jokainen. Niin minä sen oppilaillekin kerroin. Altaaseen mennään puhtaana. Siksi peseydytään ilman uimahousuja.

Saunoissa uimahousuttomuutta on perusteltu allasveden kloorin ja saunan lämmön haitallisen yhdistelmän estämisellä. OK, tähän minun ei tarvitse ottaa kantaa. Olkoon miten on.

Suomalaisen saunakulttuurin hyvä puoli on kuitenkin se, että me olemme tottuneet näkemään erilaisia alastomia kehoja. Me emme ole ainoastaan mainosten ja mahdollisesti myös pornon luoman mielikuvan varassa siitä, millainen keho ihmisillä on.

Saunassa jokainen näkee tahtomattaankin erilaisia kehoja. Me näemme, että ihmisiä on erimuotoisia ja -kokoisia. Erilaisuus on normaalia – normaalia ei ole. Sen näkeminen on jokaiselle lapselle ja nuorelle hyvä asia. Eikä asian muistaminen tee aikuisillekaan pahaa.

Toisaalta olen sitä mieltä, että yhteissuihkujen aika on ohi. Toivon uimahalleihin suihkujen väleihin sermejä. Puolustusvoimissakin varusmiehet saivat vessoihin ovet vuosikymmeniä sitten.

Koululaisille soisin muutenkin oikeuksia yksityisyyteen. Alakouluikäiset eivät näe uimahallivuoroillaan erilaisia kehoja. Siellä ei ole ketään muita paikalla. Eivät ne koulun uimahallivuorot tai liikuntatuntien jälkeiset pakolliset suihkut ketään jalosta, vaikka alasti ollaankin. Paremmin nykynuoriso taitaa puhtaudestaan huolehtia kuin oma ikäluokkani.

Teini-ikäisille haluan kasvurauhan. Kun oma keho muuttuu, sitä ei halua esitellä muille. Teini-ikäiset kylpekööt mökkisaunoissakin uimapuvuissa. Suomalainen saunakulttuuri kestää sen. Aikuisena ehtii siirtyä lauteille nakuna.

Eikä mökkisaunan jälkeen järveen tai mereen pulahtaessa pissavahingolla tai pienellä kakkamerkilläkään ole suurta merkitystä – kalat kakkaavat veteen koko ajan.

PS. Kakkamerkistä tulikin mieleeni. Tietokone toimii taas huollon jälkeen. Muistutan itseäni ottamaan tietokoneesta varmuuskopion säännöllisesti. Ilman varmuuskopiota housuissa olisi varmasti ollut kunnon pökäle.

Vapaa-aika

Kuolema pukee häntää

7.4.2017

Viesti äidiltä: ”Siis siistillä näyttää. Ne oli hyvät uutiset. Noh, sitten ne huonot – ulkokomero on kuin ruumishuone.”

Joku ehkä muistaakin, että reilu vuosi sitten jouluna mökille majoittautuminen sai ikävän käänteen. Hiiriyhdyskunta oli huomannut, että sänky on paras paikka perustaa perhe. Fiksuja veijareita.

Ikävä juttu meidän kannaltamme.

Viime syksynä päätin, ettei vastaava tule toistumaan. Jo kesällä etsin pienen kepin kanssa jokaisen kolon, josta hiiri voisi mökkiin sisälle päästä. Hiirellehän riittää pikkusormen mentävä kolo. Tilkitsin joka reiän umpeen.

Mutta ennen kaikkea, hankin mökille reilulla kädellä hiirenloukkuja ja kattavan valikoiman rotanmyrkkyjä.

Olen hiirenmetsästäjänä selkeästi parempi kuin hirvenmetsästäjänä.

Mökin ulkokomero todella muistutti hiirien hautausmaata.

Olen tyytyväinen. Tässä kohtaa en tunne minkäänlaista armoa tai myötätuntoa elollista kohtaan.
”Sori, nyt taisi tulla reilusti huonoa karmaa”, ajattelin. ”Hiiriperhettä ei enää ole, kestän sen.”

Mutta hetkinen, mikä hiiriperhe?

Metsähiiren vatsapuoli on selkeärajaisesti valkoinen. Näillä on epämääräisempi väritys.

Minun metsähiireni taitavatkin olla metsämyyriä. Ne ovat niitä, joilla myyräkuumettakin tavataan.

Kyllä nyt naurattaa kaupunkilaisen taito löytää valheellinen mielenrauha. Vuosi sitten menimme nukkumaan myyrien pisimään sänkyyn uskotellen, että hajusta erotimme sängyssä olleen metsähiiriä.

Kaupunkilainen ja luonto kohtasivat, vuoden viiveellä.

PS. Jos niistä metsämyyristä jotain opinkin, niin samoin ei tainnut käydä tietokoneeni kanssa. Se tilttasi taas. Tällä kertaa varmuuskopiot ovat muutaman kuukauden vanhat. Katosi nimittäin tämänkin tekstin alkuperäinen versio.
Karma?

Vapaa-aika

Jooga olikin kilpailu

30.3.2017

Siinä se on. SILTA!
Reilu 100 kiloa, 48 vuotta.

Ylipainoinen, keski-ikäinen mies on oppinut tempun. Aikaa meni aika tarkkaan viisi vuotta.

Ei tuo kaunis silta ole. Mutta yhtä kaikki, se on silta. Tytär otti kuvan, minulla on todiste.

Se on todiste myös itselleni. Tuossa asennonssa en nimittäin hahmota omaa kehoani. Joka kohta kehossa tärisee, eikä hengitys kulje.

Nyt kuitenkin on voittajaolo.

Näin sen ei pitänyt olla joogassa.

Minun piti vain hengitellä ja tyhjentää pääni kaikista ajatuksista.

Salakavalasti sinne kuitenkin on piirtynyt ajatuksia, joissa on päämäärä.

Olen jo kevään mittaan monta kertaa seissyt päälläni, mutta sen olen periaatteessa osannut ala-asteikäisestä alkaen. Siltaa en ole osannut koskaan aiemmin.

Edelleen silta hirvittää. Painon siirtäminen ylösalaisin käsille ja jaloille, selän taivuttaminen. No, koko hoito. Pelottavaa. Varmasti alushousuissa on ollut jännämerkki monta kertaa.

Pointti on kuitenkin se, että olen uskaltanut, olen tehnyt ja olen oppinut.

Siitä se voittajaolo.

Vaikka en mielestäni ole kilpailuhenkinen, ymmärrän nyt vähän paremmin sinua keski-ikäinen maratoonari. Ehkä tunnet jotain samantyylistä kuin minä nyt. Jonkinlainen tavoite on saavutettu. Olet voittanut itsesi?

Minä olin ajatellut, ettei voittaminen kiinnosta minua. Toisaalta voitonhalustani on myös toisenlaista näyttöä.

Emme puolison kanssa voi pelata korttia kaksin, kun meistä kumpikin haluaa voittaa ja häviäjä alkaa murjottaa. Näin oli jo 25 vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut näiden vuosien aikana.

Meidän on helpompi pelata kahta pasianssia vierekkäin. Silloin meillä on yhteinen vihollinen – sattuma.

Työ

Hattu kourassa

23.3.2017

 

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. On tammikuun puoliväli ja pääkaupunkiseudun vakituiset opettajanpaikat ovat tulleet haettaviksi.

Nyt on aika naputella paras mahdollinen hakemus, jolla hakea vakituista työpaikkaa, virkaa.

Kaikki sijaisuutta tekevät, tutkintojensa puolesta pätevät alkavat nyt naputella hakemuksiaan.
Millainen ajokortti? Sujuuko taulukkolaskenta? Mitä kursseja olet käynyt? Millainen työkokemus? Ja lopuksi myös se kohta, jossa voi vapaasti kertoa itsestään.

Se on se kohta, jossa minä voin selitellä menneisyyttäni. Asialinjalla mennään.

Minä valmistuin erityisopettajaksi vajaa kaksi vuotta sitten. Minulla on opettajakokemusta aika vähän. Mutta minulla on usko, että nykykoulu ymmärtää, että opettajalla voi olla vähän erilainenkin tausta.
Koska koulu valmistaa elämää ja maailmaa varten, koulussa varmaan ymmärretään elämän ja maailman päälle. Josko sieltä elämän ja maailman puolelta siirrytään myös kouluun päin?

Vaan eipä siirrytä.

Minä lähetän 20 hakemusta, enkä saa kutsua yhteenkään haastatteluun. Tiedän sen nyt maaliskuun puolessa välissä. Hakijoita on paljon. Koulun ulkopuolelta hankitulla kokemuksella ei ole lähtökohtaisesti mitään arvoa.

Toinen juttu on, että vakituisen paikan saa lähes poikkeuksetta se, joka on kyseisen homman sijaisuutta hoitanut. Tavallaan se on ymmärrettävää, toisaalta aika karmaisevaa.

Työpaikkaa pitäisi siis hakea niin, että hakee sellaista sijaisuutta, joka muuttuu vakituiseksi muutaman vuoden sisällä. Sellainen paikka, jonka vakituinen opettaja itse odottelee seuraavaa paikkaansa vapautuvaksi jossain toisessa paikassa. Tai on jatkuvasti sairauslomalla, tai odottelee eläkkeelle siirtymistä.

Systeemi on monessa mielessä älytön, vaikka on siinä jotain lohdullistakin.

Kaikki ovat samassa tilanteessa. Kun paikat on jaettu, voi taas rauhassa odotella seuraavan vuoden hakua. Siinä välissä voi tsuumailla paikkaa, josta vakituinen opettaja olisi lähdössä. ”Jos vaikka syksyn ajan ehtisin sitä tehdä, niin vakipaikka voisi hyvinkin olla minun kevään isossa jaossa.”

Tietysti vakituisissa paikoissa hakijoiksi kelpoiset on tarkasti määritelty. Vakipaikkaa et voi saada ilman oikeaa koulutusta. Se on ihan oikein. Mutta onko siinä mitään järkeä, että paikat aukeavat vain kerran vuodessa?

Minulla tämä on jo toisen kerran johtanut tilanteeseen, jossa tiedän työsuhteeni päättyvän heinäkuun viimeisenä päivänä. Olen onnekas, monella opettajalla työsuhde päättyy kesäkuun kolmanteen päivään.

Minua ei nyt kiinnosta nykyisen työpaikkani syksyn suunnitelmat kovin paljon, sillä en voi vielä tietää jatkuuko työ tässä paikassa. Viranhaltija voi palata tekemään omaa työtään, hänellä on siihen oikeus.
Tietysti teen työni hyvin, mutta on minun totuuden nimissä todettava, että etsin itselleni varmaa työpaikkaa syksyksi.

Meitä samanlaisessa tilanteessa olevia opettajia on tuhansia. Siinä menee aika monella ihmisellä aikaa ja motivaatiota hukkaan.

Omasta työstäni tiedän, että jossain on se rehtori, joka haluaa tehdä kanssani töitä.

Joudun ehkä muutaman vuoden tekemään näitä vuoden sijaisuuksia, mutta jossain välissä homma nappaa.

Silloin joku rehtori palkkaa minut. Hän saa työntekijän, jonka osaaminen on opettajana alkutekijöissään, mutta muut työelämätaidot aika kohdillaan. Olen ehkä iältäni vanha, mutta innostunut kuin vastavalmistunut nuori kolli.

Musiikki Työ Vapaa-aika

Winehouse ja OPS

16.3.2017

Yleareenassa on vielä reilun viikon mahdollista katsoa koskettava Amy-dokumentti 27-vuotiaana menehtyneestä brittilaulaja Amy Winehousesta.

Vuonna 2015 valmistunut dokumentti näyttää surullisella tavalla, miten nuori ja lahjakas laulaja ajautui tuhoon. Winehousen yksityiselämä ja siihen liittyvät vaikeudet, päihderiippuvuus ja syömishäiriöt olivat erityisesti brittiläisen jourulehdistön vakiotarjontaa.
Winehouse oli varmasti kärsinyt mielenterveyden ongelmista jo nuoresta asti, mutta median raivokas kiinnostus hänen yksityiselämäänsä vahingoitti laulajaa.

Miten sellaisessa paineessa kukaan voi selvitä?

Maailma on muuttunut ankarammaksi. Mokaaminen ei enää unohdu. Median rinnalle on tullut sosiaalinen media, jossa me kaikki voimme kertoa mielipiteemme. Sosiaalisessa mediassa voi tehdä nopeat johtopäätökset ja antaa pikatuomion.

Minä katselen tätä sosiaalisen median käyttöä lähietäisyydellä alakouluikäisten parissa. Omalla työpaikallani kännyköiden käyttö jouduttiin, ainakin väliaikaisesti, kieltämään, kun kiusaaminen ja sählääminen meinasivat riistäytyä käsistä.

Kännyköiden kautta meillä on kuitenkin mahdollisuus saada suuri määrä informaatiota ympäröivästä maailmasta. Meidän opettajien pitäisi opettaa koulussa lapsille ja nuorille sen verran perusasioita, että he oppivat niiden pohjalta jäsentämään asioita. Olennaista on suhtautua tietoon kriittisesti ja oppia liittämään asioita toisiinsa. Pitää tietää, mistä löytää haluamansa tiedon.

Tähän peruskoulun uusi opetussuunnitelma tähtää.

Monia asioita ei tarvitse opetella ulkoa, kun ne voi tarvittaessa heti tarkistaa. Pitää kuitenkin oppia, koska asiat pitää tarkistaa.

Minulla tämä yksityiskohtien tarkistaminen on olennainen osa erästä läheistä ihmissuhdetta.

Minulla on appi, joka tietää järisyttävän paljon kaikesta mahdollisesta, myös kummallisista asioita. Hänellä on myös pieni taipumus keskustelun sijaan luennoida asioista.

Meillä yhteinen keskustelu muuttui erilaiseksi, kun minä tajusin alkaa tarkistaa pieniä yksityiskohtia tietokoneelta keskustelun edetessä. Appi on oikein tyytyväinen, kun tarinoiden yksityiskohdat ovat kunnossa, minä puolestani annan keskusteluun panokseni.

Olen oman elämäni peruskoululainen.

Amy Winehouse näytti julkisuudessa täysin sekoboltsilta daamilta. Amy-dokumetti näyttää hänestä toisen puolen. Tietenkin liian myöhään, mutta median ja sosiaalisen median välittämä kuva muuttuu toisenlaiseksi.

Winehouselta ilmestyi kaksi levyllistä musiikkia ja kuoleman jälkeen koottu kokoelma. Jos ne eivät vielä kuulu soittolistallesi, tutustu niihin. Mutta ensin katso dokumentti.

Koti

Käty

8.3.2017

”Huhuu?”

”Onks kukaan kotona?”

Ei ole, ei ole. Koti on tyhjä. Nyt on omaa aikaa. Musa soimaan, telkkari auki, tietokone käden ulottuville ja huikopalaa naamariin. Tällainen porsastelevan huoleton elämä on ollut lapsiperheessä kortilla. Ei ole ketään valvomassa, eikä kukaan halua minulta mitään.

Kun ruoka-aikaan ei ole ruokailijoita, sisäinen kotitalousopettajani hiljenee. Ruoan kokkaaminen kahdelle ihmiselle on tylsää.

Yhdelle ihmiselle kokkaaminen on sietämätöntä.

Jotain vuosia sitten, kun muu perhe lomaili, vietin aikaa yksin kesäleskenä. Vastasin vain omasta syömisestäni. Mitä sitten söin? Viikon ajan pyttipannua. Samalta lautaselta. Samalla haarukalla. Join yhdestä lasista. Viikon lopuksi huuhtaisin ne puhtaiksi.

Eivät ne, likainen lautanen, haarukka ja lasi, siinä tiskipöydällä mitään sisustuksen kukkasia olleet, mutta kukaan ei ollut niitä katsomassa. Toisaalta kun puoliso oli yksin kotona, hänellä oli tiskipöydällä avokomposti.

Yksin ollessa ei tarvitse miellyttää ketään muuta.

Nyt tilanne on samanlainen. Meitä on toki kaksi, mutta työvuorot eivät ole synkassa. Syömme siis omilla aikatauluillamme.

Parissa viikossa ruokavaliomme on mullistunut.

Olemme syöneet jo monta kertaa uuniranskalaisia. Parasta aikaa uunissa lämpiävät kuvan lankkuperunat. Olen villi, enkä ollenkaan urautunut – välillä lankkuperunoita, eikä pelkkiä ranskalaisia.

Perunasalaatista on tullut osa ruokavalioamme. Sitä on tosi kätevä levitellä paahtoleivälle. Päälle muutama tippa tulista Sriracha-kastiketta ja pari tomaattiviipaletta. No joskus yllätyksellisesti muutama kurkkuviipale.

Pahimpaan hätään ostin Vihikset, lihattomat lihapiirakat.

Ravitsemuksellisesti tämä on umpikuja. Siksi tälle täytyy tulla stoppi. Mutta ei ihan vielä, nyt olemme jonkin aikaa vastuuttomia.

Meillä on käty, kämppä tyhjänä.

Koti

Elvis has left the building

3.3.2017

Koti on tyhjä.

No ei koko koti, mutta nuorimmaisen huone. Jäljellä ovat viimeiset rippeet muuttokuormasta. Nekin lähtevät varmasti pian.

Sitten on jäljellä tyhjä huone.

Nuorimmainen kertoi haluavansa muuttaa omilleen. Minä vähän naureskelin, sillä en uskonut hänellä olevan mahdollisuuksia asuntoon.

Hän etsi vuokrattavat asunnot netistä. Löysi vapaan asunnon. Kirjoitti hakemuksen. Sai asunnon. Kahdessa päivässä!

Sunnuntaina näin asuntohakemuksen, ja keskiviikkona repullinen tavaraa ja makuupussi lähtivät pojan mukana uuteen osoitteeseen.

Olin hölmistynyt. Olen edelleen hölmistynyt.

Ei tämä näin toimi! Nuorison pitää tuskailla ja miettiä vaihtoehtoja. Vastoinkäymisten täytyy kasvattaa luonteenlujuutta. Pitää yrittää ja epäonnistua. Pitää yrittää uudelleen.

Mielessäni pyörivät anoppini käyttämät vanhatestamentilliset sanonnat. Ne kaikki, joissa on joku opetus nuorisolle. Sillä tämä tuntuu nyt aivan liian helpolta.

Joudun ehkä kuitenkin miettimään asennettani. Onko todella niin, että vastoinkäymiset jalostavat? Vai onko niin, että vastoinkäymiset ovat inhottavia ja tekevät elämästä hankalaa? Että oikeastaan on ihan fakta, että niitä vastoinkäymisiä riittää joka tapauksessa ja pienet onnenkantamoiset tuntuvat uskomattoman mukavilta. Voisiko tämä olla sellainen?

Muistelin myös omaa ensimmäistä kotiani. En todellakaan muuttanut siihen niin, että minulla oli kaikki asiat täysin kunnossa. Päin vastoin. Olin varmasti aika vastuuton 18-vuotiaana.
Itse asiassa en ehkä halua tässä niitä vuosia niin paljon muistella. Ne vastuuttomat muistot voivat jäädä sinne 80-luvulle.

Huone on tyhjä ja totuuden nimissä minun on tunnustettava, että on ikävä. 20-vuotta yhteisen kodin jakamista lasten kanssa on päättynyt. Olo on haikea.

Puoliso aikoo sijoittaa ompelukoneen tyhjäksi jääneeseen huoneeseen pysyvästi.

Luulen, että olemme lapsiperhearkea elävien ystäviemme mielestä aika ällöjä – meillä on jooga- & meditaatiohuone ja ompelukonehuone. En muuten  joogaa tai meditoi kotona.

Mutta voin esittää, että hyvin menee.

Koti Vapaa-aika

Pari sanaa siivoamisesta

23.2.2017

Hiihtolomaviikko alkaa olla lopussa. Olen ollut suuren osan viikosta kotona. Nyt olisi siis ollut aikaa panna paikat kuntoon. Kiinnittää tauluille koukut, siivota vaatehuone ja kellari…

Niin ei ole tapahtunut.

Tauluja olen katsellut reilun vuoden lattian rajassa. Jäävät ehkä pysyvästi sinne.

Onneksi on ollut pakkasta, niin ei ole tarvinnut ajatellakaan ikkunoiden pesemistä. Se on selkeästi yliarvostettu homma.

Näin keväällä aurinko paistaa matalalta, kuinka armoton kevätaurinko onkaan, ja näyttää kodin jokaisen tahmean kohdan, jokaisen likaläiskän ja harmaat ikkunat. Kiusaus hoitaa ikkunat puhtaiksi on suuri.
Mutta nyt ei pidä antaa periksi.

Se menee nimittäin ohi. Aurinko paistaa koko ajan ylempää, eikä pian enää edes huomaa ikkunoiden harmautta. Pikasiivouksen voi tehdä sälekaihtimilla, noin, mukavan hämäräksi meni taas.

Olen pessyt kotini ikkunat yhdeksän vuoden aikana muistaakseni kaksi kertaa. En usko, että olen pääsemässä kotitalousopettajien Hall of Fameen.
Röpöjen kotitalousopettajien ehkä.

Siivoaminen on ylipäätään yliarvostettua. Nyt siihen on saatu liitettyä vielä jonkinlainen ajatus kontrollista elämään. Kun kotisi on siisti ja järjestyksessä, myös elämäsi on järjestyksessä.

Ikään kuin elämän voisi saada järjestykseen. Sehän on pelkkä illuusio.

Tavaraan ei tietenkään pitäisi takertua. Tavaraan ei pidä kiintyä. Tavaraa pitää hankkia tarpeeseen. Sen mitä hankit, hankit käyttöä varten. Tai kauneuden tähden.

Me ihmiset kuitenkin olemme yhtä kuin ne tavarat, jotka meillä on. Tavarat määrittelevät minuuttamme.

Heijastamme omaa elämäämme tavaroidemme kautta. Pukeudumme vaatteisiin, jotka miellyttävät meitä. Viestitämme muille ihmisille, että tällaisia olemme.
Syömme ruokia, jotka kertovat millaisia arvoja meillä on. Ylipäätään valitsemme asioita, jotka sopivat arvomaailmaamme.

Tietysti kuluttajina luomme itsemme uudestaan koko ajan. Nyt ostan luomua, seuraavaksi lapsityövoimalla tehdyt farkut.

Harvalla meistä on hyvin perusteltua ajatusmallia, millaisia tavaroita ja palveluita kulutamme ja käytämme. Ainakin oma kuluttajakäyttäytymiseni on aika pinnallisella tasolla. Hämään itseni uskomaan, että tekisin jotenkin perusteltuja päätöksiä. Fiilikseen ne taitavat eniten perustua.

Toisaalta tarvitseeko sen olla sen kummemmalla tasolla?

Meillä koti on täynnä tavaraa.

Olisi siis ollut tarvetta siivota vaatehuone ja ripustaa taulut.
Tällä viikolla olen kuitenkin makoillut lattian tasolla tatamilla ja kuunnellut musiikkia. Olen tavannut ystäviä, joita olen nähnyt liian harvoin.
Viikonloppuna ehdin vielä käydä jänismetsällä.

Vapaa-aika

Nuoruuden kapinaa

17.2.2017

”Kato nää rumat tatuoinnit muodostavat aikanaan yhtenäisen kokonaisuuden, joka näyttää hyvältä.”

Jälkikasvuni argumentointi oli vastustamaton. Tuijoitin epäuskoisesti nilkassa olevaa pientä merkkiä ja ranteessa olevaa toista.

”Näistäkö on siis tulossa kokonaisuus”, mietin. Taisin itse asiassa sanoakin sen. Olen aika varma, että ääneni myös värisi, kun puhuin.

Tervetuloa vanhemmuuden ihmeelliseen maailmaan, jossa lapset kasvavat aikuisiksi ja tekevät omat päätöksensä. Siihen olen tietysti heitä kasvattanut.
Neuvoilla alkaa nyt olla aika pieni merkitys. No, se on kestettävä. En tosin usko, että tämä vaihe on kenellekään asianosaiselle helppo.

Oma kapinani taisi olla aika laimea. Juu, leikin toki hiuksillani. Vaihdoin mallia, ja vaihdoin väriä. Ne venelakalla tuetut metallirastat taisivat vähän mennä yli, mutta toisaalta nyt niitä on ihan hauska muistella.

Mutta nämä tatuoinnit. Ne ovat niin pysyviä! Minä kavahdan pysyviä merkkejä. Näen niissä myös pysyvät tunnistusmerkit, täydellisen yksilöllisyyden. Iän myötä minulle on selvästi tullut tarve sulautua joukkoon, olla erottumatta.

”Entä sitten, kun et enää halua niitä?” ”Mitä, jos sinun työpaikallasi ei hyväksytä tatuointeja? ja kaikkein noloin: ”Japanilaisissa kylpylöissä ei tatuointeja katsota hyvällä.”

Jos olisin 18-vuotias, minua ei voisi vähempää kiinnostaa tulevaisuudennäkymänäni japanilainen kylpylä.

Sitä paitsi, mitä minä juuri tuossa muutama rivi sitten totesin? ”On niitä nyt ihan hauska muistella.”
Voisiko niihin tatuointeihinkin suhtautua eletyn elämän merkkeinä? ”Tämä liittyi siihen hetkeen, tämä taas siihen ystävään.”
Aika nopeasti nämä vuodet tuntuvat kuluvan, eikä tässä yhtään nuoremmiksi olla tulossa.

Iloitsen siis nuorten itsensä näköisestä elämästä. Iloitsen, että he tekevät päätöksiä, joihin toivottavasti ovat tyytyväisiä. Faktahan on, että nuoriso on ollut kautta aikain hulttiota ja saamatonta. Nuoret eivät ole osanneet mitään, eivätkä he ole tehneet mitään. Riekkuneet ja juopotelleet ovat.

Jollain kumman systeemillä maailma on kuitenkin kehittynyt monessa suhteessa parempaan suuntaan.

Tänään eduskunnassa kaatui tasa-arvoista avioliittolakia vastustava ehdotus. Se oli monelle nuorelle, ja aikuisellekin, meille kaikille, iso juttu.

Ehkä tänään pääsi joku tatuoitu, tai muuten vaan omasta elämästään päättävä nuori tanssimaan vanhoja tansseja. Toivottavasti mieleisensä tanssiparin kanssa, ilman että toteutti muiden odotuksia.

Elämää kohti!

Vapaa-aika

Puhutaan joogaa

10.2.2017

”Olet alkanut puhua joogaa.”

Voi paska, se on totta! Minulta oli lipsahtanut ystäväni jooga-aiheiseen Facebook-päivitykseen latteuksien latteus: ”Olet siinä matolla vain itseäsi varten. Kilpailua ei ole, olet matolla itseäsi varten.” 
Sain kommentista huomautuksen toiselta ystävältä.

Seuraavaksi alan varmaan lasketella latteuksia liukuhihnalta. Joogalatteuksia hyvästä elämästä. Niiden tarkoitus on hyvä, mutta ikävä kyllä ne eivät johda mihinkään. Tai ainakaan minulla ne eivät johda mihinkään.

”Ole armollinen itsellesi.” Ihan hyvä ohje. Minun vaan on vaikea ottaa ohjetta tiukkavartaloiselta, 30-vuotiaalta himourheilijalta. Heitä on joogasalit pullollaan.

Onnekseni olen löytänyt itselleni hyviä joogaohjaajia, jotka eivät ole tarjonneet minulle valmiita elämänohjeita.

Toisaalta en kyllä ole varma, ottaisinko ohjeita ikäiseltänikään ohjaajalta. Tai vanhemmalta. Itseni kaltaiselta sohvaperunalta.

Jotenkin minulla on enemmän sellainen ajatus, että elämään liityvät virheet täytyy tehdä itse. Niihin täytyy löytää myös vastaukset itse. Toki ohjeet auttavat, mutta muutosta ei kukaan tee muiden pakottamana. Ison jutun pitää lähteä itsestä.

Minulla tällainen iso juttu on tietysti paino. Tosiasia on, että paino ei aikuisella lähde kuin syömistä vähentämällä. Sitä minä en ole halukas tekemään.

Olen mielestäni lisäännyt liikkumista. En enää tee töitä näyttöpäätteen ääressä. En. Minä mennä viipellän paikasta toiseen kuin nuori kauris. Hetki tässä, toinen tuolla.

Työpäivän aikana ehdin käydä vessassa vasta iltapäivällä – meidän luokassamme valvonta on jatkuvaa. En siis ehdi myöskään tapaamaan kollegoitani opettajien huoneeseen työpäivien aikana.

Olen koko ajan liikkeessä. Kummallista kyllä, puhelimeni aktiivisuusappi väittää, ettei askeleita tule 10000:tä kuin muutaman kerran viikossa. Olen harhainen, todellisuudessa en liikukaan.

No joogassa käyn into pinkeenä monta kertaa viikossa ja teen aina harjoitukseni täysillä. Siis hikeen asti. Kunnolla hikeen asti. Minulla on joogatunnilla kolme pyyhettä mukana ja ne kaikki kostuvat läpimäriksi. Turha mainitakaan, että minun kannattaisi vaihtaa paita kesken joogan.

Mutta tässä painoasiassa voisin hiljalleen alkaa hyväksyä tosiasian. Minä tulen aina olemaan ylipainoinen. Minä syön liikaa. Jos hyväksyn tämän, voin alkaa keskittyä itse asiaan.

Sillä liikkumisen suhteen minulla on toivoa. Harrastan lajia, jonka pariin minusta on aina mukava lähteä. Joka ikinen kerta. Se tekee tästä liikuntamuodosta minulle sopivan. En joudu patistelemaan itseäni. Lähden mielelläni. Tulen joogasta pois fyysisesti väsyneenä, mutta henkisesti virkistäytyneenä.

Onhan siinä myös niitä hienoja juttuja, joista tiedän eteneväni. Tämän viikon tunneilla olen jo seissyt päälläni. Ymmärrän kyllä, on suhteellisen hurja näky, kun 100 kiloa kääntyy ylösalaisin.
Lisäksi olen tällä viikolla siirtänyt painoni kokonaan käsieni varaan ja nostanut jalat seinää vasten. Etenen kohti käsillä seisontaa.

Voi pojat, edellisestä kerrasta onkin yli 30 vuotta.
Kun viimeksi kokeilin käsillä seisontaa noin kymmenen vuotta sitten, tilanne päättyi vähintäänkin noloon tilanteeseen. Kaboom! Ketään ei sattunut. Jotain traumoja paikalla olleille saattoi jäädä. Ainakin itselleni.

Nyt en siis aio olla lempeämpi itselleni. En ajattele pelkkää hengittämistä. Minulla on hiljainen tavoite, jota kohti etenen.

Tästä eteenpäin kun puhun joogaa, sen pitää kuulostaa tältä: ”Rölli roikkumaan ylösalaisin!”